Tuittupäinen naissankari: nuori opettajatar ja hänen varaventtiilinsä

Eräs nuori opettajatar töidenhakutuskissaan lähetti Imatralle asti erään työhakemuksen, googlasi Imatran, saadakseen tietää, millainen tuo kaukainen kaupunki on, päätyi Wikipedian Imatra-artikkeliin, josta sai tietää, että kirjailija Hilja Valtonen on tuon kaukaisen kaupungin tytär ja klik-vain, nuori opettajatar päätyi ottamaan selvää, kuka on Hilja Valtonen ja mitä hän on kirjoittanut.

Nuori opettajatar sai tietää, että Hilja Valtonen on kirjoittanut mm. Nuoren opettajattaren varaventtiili -nimisen teoksen, vuonna 1926 ilmestyneen menestyksellisen viihderomaanin. Nuori opettajatar kysyi itseltään, miksi ihmeessä hän ei ole aiemmin lukenut teosta, joka on nimen perusteella kuin kirjoitettu häntä varten ja jota Wikipedia kuvaa yhdeksi kaikkien aikojen suosituimmaksi suomalaiseksi naistenromaaniksi. Korjatakseen tuon epäkohdan nuori opettajatar suuntasi miltei oikopäätä kirjastoon, lainasi teoksen ja vietti hilpeän vappuviikonlopun tämän toisen, fiktiivisen nuoren opettajattaren seurassa. (Ajatella, mitä elämämme olisikaan ilman Googlea ja Wikipediaa!)

Odotin teokselta paljon, sillä se vaikutti kuvauksen perusteella aivan loistavalta ja nuorelle opettajattarelle hyvin samaistuttavalta. Jouduin kuitenkin pettymään. Nuoren opettajattaren varaventtiili oli kivaa ja viihdyttävää lukemista (loistava vappukirja!), mutta odotuksiini nähden kuitenkin hieman valju lukukokemus. Teoksessa oli hetkensä ja huumansa, oma persoonallinen lumonsa, mutta kyllästyin hieman romanttisten juonikuvioiden koukeroihin, jotka junnasivat paikallaan ja alkoivat toistaa itseään.

Nuoren opettajattaren varaventtiili kertoo Liisa Harju -nimisestä nuoresta, juuri seminaarista karanneesta opettajattaresta, joka jostakin Savon metsiköistä suuntaa kulkunsa jonkun pohjanmaalaisen pikkukylän opettajattareksi. Läksiäislahjaksi hän saa serkultaan päiväkirjan, joka on tarkoitettu nuoren opettajattaren varaventtiiliksi. Ja tämä Valtosen kirja on se venttiili, päiväkirjamuotoon kirjoitettu romaani nuoren opettajattaren seikkailuista pohjanmaalaisessa pikkukylässä.

Nautin tästä matkalaukkutunnelmasta. Siitä, että nuori opettajatar suuntaa kimpsuineen ja kampsuineen junalla puskuttaen työn perässä kohti tuntematonta jännittäen ja mielenkiinnolla odottaen, mitä tuleman pitää. Jännityksellä odotan sitä, jos ja kun ensi syksynä saan itse tehdä saman. Opetustyönhaun käydessä kuumimpana ensi syyslukukautea varten rinnassani sykki tätä lukiessani hermostuneen iloisuuden  täyttämä sydän ja vatsanpohjassa kipristeli lepattavat perhoset. Pystyin niin kuvittelemaan itseni Liisa Harjun hameeseen! (Olen itsekin lähettänyt useita työhakemuksia myös Pohjanmaalle.)

Mikä puolestaan ei ollut samaistuttavaa, oli se, että Liisa kuvaa itseään palkkapaimeneksi, siis opettajaksi, joka on opettaja vain tehdäkseen jotakin työtä ja saadakseen palkkaa. Jos opettajatar Harju olisi ollut kutsumustyötään tekevä, opettajan auvoa hehkuttava opettaja, olisin ehkä pitänyt kirjasta enemmän. Sen sijaan palkkapaimen Harju suhtautuu opetustyöhön hieman kyynisesti. 

Siinä vaiheessa, kun Liisa teoksen lopussa pamauttaa yllätyskihlat, vähät välittää saamastaan surkeasta opetustodistuksesta ilkkuen sillä, ettei mitään opetustodistuksia enää tarvitsekaan, koska aikoo ryhtyä miehen elätettäväksi, tunsin, että Liisa pettää koko sukupuolensa ja polkee jalkoihinsa kaiken sen, mitä naiset ovat historian aikana saavuttaneet. No, okei, ymmärrän, että naiset eivät vielä 1926 olleet saavuttaneet sitä, mitä nykyään, mutta ei nyt sentään tarvitse juhlia sillä, että jättää taakseen taloudellisen itsenäisyyden ja oman uran ja ryhtyy miehen vaivoiksi. Ja minä, joka en tiedä mitään mahtavampaa kuin opettajantyön tekemisen, en voinut kerta kaikkiaan ymmärtää sitä, että tämä opettajatar paiskaa kuin riemuvoiton saaneena perässään koulun oven avaamatta sitä enää koskaan ja purjehtii avioliiton passiiviseen satamaan omaksuen ilolla sen roolin, josta naiset kynsin ja hampain ovat viime vuosisadat yrittäneet pyristellä irti.

Tästä pettymyksestä huolimatta olen sitä mieltä, että Liisa Harjussa on romaanisankarittarena tyyliä! Hänen kipakka, omapäinen ja värikäs persoonansa tekee teoksesta elävää ja kiinnostavaa luettavaa. Hänessä on ripaus Vihervaaran Annaa ja Pikku naisten Jota, sellaista tuittupäistä kiltin tytön roolin ahtaita rajoja ravistelevaa henkeä, mutta korotettuna vielä potenssiin kymmenen. Kuitenkin vaikkapa Annaan verrattuna hän on proosallisempi henkilö, ei lainkaan mikään pilvilinnoissa leijuva haihattelija. Sen sijaan hänen työtoverissaan, opettajatarystävässään Rauhassa oli runotyttömäistä herkkyyttä, josta lumouduin. Olisin halunnut päästä vielä lähemmäksi rauhaa ja saada tietää hänestä lisää. Liisan ja Rauhan ystävyyden kuvaus tuo teokseen mielestäni ihanan
henkäyksen tyttökirjamaista henkeä, vaikka yleisesti ottaen teos on aikuisempi kuin klassinen tyttökirja.

Eräs Facebook-ystäväni kommentoi minulle, että on haaveillut istuttavansa kuusen kukkaruukkuun siitä asti, kun aikoinaan luki tämän teoksen. Tämän huomion innoittamana minä sain päähäni samanlaisen haaveen. Liisa Harju nimittäin istuttaa ensi töikseen kuusia kukkaruukkuun huoneensa piristykseksi saavuttuaan uuteen asuntoonsa, ja herättää sillä pahennusta ja arvostelua. Ajatella nyt, kuusia kukkaruukussa! Oikeastaan se, että Liisa istuttaa kuusia kukkaruukkuihin on jotakin sellaista, mikä kiteyttää koko hänen omaperäisen persoonansa. Jos pitäisi tiivistää yhteen virkkeeseen, millainen ihminen Liisa Harju on, niin voisi vastata: hän on nainen, joka istuttaa kuusen kukkaruukkuun.

"Kuinka neidin on pälkähtänyt päähän tuoda huoneeseen kuusia? Nehän eivät ole lainkaan ruukkukasveja. (Huom.! Mitkä  kasvit Jumala loi alunperin ruukkukasveiksi?) Kuuset kuuluvat korpiin ja synkkiin saloihin."
"Minusta ne ovat oikein sieviä", yritti johtaja.
"Sinä et ymmärrä vähääkään, mikä on sievää ja mikä rumaa", sanoi rouva, ja aviomies sulki suunsa. 
"Pappa on tavallaan oikeassa", virkkoi esteetikko yliolkaisen ylhäisesti, kuten ainakin se, joka tietää asian oikean laidan ja alentuu siitä huomauttamaan vähempiälyisille. "Kuusi on kaunis, mutta se ei sovi tähän ympäristöön. Esineen ja ympäristön sopusointu, se on estetiikkaa. Kuusi huoneessa vaikuttaa aina joulutunnelman."
Siinä sitä nyt oltiin! Koko päivän olin ihmetellyt, mikä ihmeen tunnelma minut oli vallannut. Luulin sitä oman kodin onneksi, mutta aukenivatpa silmäni. Sehän olikin joulutunnelma. Joulutunnelma elokuun viimeisenä päivänä!
 

Niin tätä teosta kuin Annan nuoruusvuosiakin lukiessa sekä Anna ystävämme -tv-sarjaa katsoessani olen pohtinut sitä, että onko tosiaan niin, että miehet rakastuvat kipakkoihin naisiin, jotka vetävät heitä ympäri korvia? Vai onko kyseessä romanttisen tyttökirjallisuuden luoma kummallinen toistuva topos? Siinä missä Anna kumauttaa rihvelitaululla päähän Gilbertiä saaden tämän entistä enemmän tykkäämään itsestään, läimäyttää Harjun Liisa kylän tohtoria päin naamaa saaden tämän rakastumaan entistä syvemmin opettajattaren hurmaavaan persoonaan. Jos näin on, että miehet tosiaan tykkäävät sellaisesta, en voi muuta kuin todeta, että miehen rakkaus on mysteeri, jota en tule koskaan ymmärtämään.

Näihin syviin mietteisiin lopetan tämän postauksen.

Hilja Valtonen

Nuoren opettajattaren varaventtiili, 1926

Tammi

(Isotekstinen kirja)

307 s.