Lauran tarina jatkuu: Luumujen Poukama

Olen keväällä lukenut jo Laura Ingalls Wilderin Pieni talo suuressa metsässä ja Pieni talo preerialla -kirjat ja palannut niiden myötä lapsuuteni rakkaimpien lukumuistojen pariin. Nyt matkani saman kirjasarjan parissa jatkui sarjan kolmanteen osaan Luumujen poukamaan, ja ihastuksellani ei ole määrää. Olen hehkuttanut melko suurisanaisesti jo aiempia sarjan kirjoja, mutta Luumujen poukama on ehdottomasti tähän menessä suosikkini.  Tämä on vain niin ihana!

Laura lähti varovasti laskeutumaan alas. Rinne kasvoi hänen takanaan, kunnes hän ei enää nähnyt vankkureita. Oli vain korkea taivas hänen yläpuolellaan ja hiljaa itsekseen jutteleva vesi hänen alapuolellaan. Laura otti muutaman askeleen. Polku pysähtyi hetkeksi pienelle tasanteelle, missä se kääntyi ja laseutui portaiksi muuttuneena alas purolle. Sitten Laura näki oven.

Ovi oli ruohon peittämässä rinteessä juuri siinä, missä polku kääntyi. Se oli aivan tavallinen talon ovi, mutta kaikki, mitä sen takana oli, oli maan sisässä.

( - -)

Oven molemmin puolin riippui törmän nurmiseinästä köynnöksiä, ja ne olivat täynnä kukkia. Punaisia, sinisiä ja sinipunaisia ja ruusunpunaisia kukkia, ja kaikkien terälehdet olivat auki aivan kuin ne olisivat laulaneet aamun ylistystä. Ne olivat aamulaulukukkia.

Laura meni laulavien kukkien alitse majaan. Siinä oli vain yksi, valkoinen huone. Multaseinät oli tasoitettu ja kalkittu valkoisiksi. Multalattia oli sileä ja kova.

Äidin ja Marjan tullessa ovelle huone pimeni. Seinässä oven vieressä oli pieni öljypaperi-ikkuna. Mutta seinä oli niin paksu, että ikkunasta tuleva valo lakaisi huonetta vain ikkunan lähellä.

Majan etuseinä oli rakennettu turpeesta. Hanson  oli ensin kaivanut majan törmään ja sitten irrottanut preeriasta pitkiä turpeita ja latonut ne päällekkäin etuseinäksi. Se oli hyvin paksu seinä, eikä siinä ollut yhtään rakoa. Kylmyys ei tunkeutuisi lävitse.

Äiti oli tyytyväinen. Hän sanoi: - Pienihän se on, mutta se on siisti ja miellyttävä.

Ingallsien uudisraivaajaperhe joutui jättämään preerialle rakentamansa talon ja suuntaamaan vankkureineen yhä pidemmälle preerialle etsimään uutta asuinsijaa. He ostavat eräältä norjalaiselta mieheltä maan sisään rakennetun asumuksen ja asettuvat taloksi luumupoukaman varrelle. Muistan kuinka ihmeelliseltä pieneä minusta tuntui tämä maan sisään rakennettu maja. Ja niin ihanan ihmeelliseltä se tuntui nytkin! Voi kun voisin itsekin asua samanlaisessa kolossa! En tiedä, mikä mystinen rakkaus minulla on maan sisään rakennettuihin majoihin, sillä aina Taru sormusten herraa katsoessani haikailen, että haluaisin asua samanlaisessa maamajassa kuin Konnun hobitit.

Myöhemmin Ingallsien perhe kuitenkin  muuttaa pois maansisäisestä talostaan, ja isä rakentaa lähistölle oikean talon, joka onkin hienoin talo, mikä heillä koskaan on ollut. 

Luumujen poukamassa minua ennnen kaikkea kiehtoi kirjan ihmeellinen miljöö, jonka kauneudella ei ollut rajaa. Luumujen poukama on vehreä paikka, jossa ruoho viheriöi, luumupuut notkuvat luumuista ja kukkaset loistavat kilpaa toistensa kanssa. (No okei, myöhemmin tulevat heinäsirkat ja syövät kaiken kauniin vihreyden ja myös koko vehnäsadon pois.) Sitten on vielä ihmeellinen puro, jossa Laura voisi viettää kaiket päivät leikkien. Kertoja kuvaa ympäröivää luontoa todella kauniisti ja suloisesti, ja lukijana eläydyn täysin hänen loihtimaansa maailmaan ja kuvittelen itseni keskelle avaraa ja viheriöivää preeriaa leikkimään yhdessä Lauran ja Marjan kanssa. Luumujen poukama on ruohon ja luonnonkukkien tuoksuinen kirja.

Myös kirjan muu sisältö on mielestäni kiehtovampi ja tapahtumarikkaampi kuin aiemmat osat. Ingallsien uusi asuinpaikka on vain muutamien kilometrien päässä kaupungista, ja kaupungin läheisyys tuo perheen elämään paljon väriä. Laura ja Marja aloittavat koulunkäynnin ja saavat sieltä kavereita. Sunnuntaisin perhe alkaa käydä yhdessä kirkossa, mistä muodostuukin viikon kohokohta koko perheelle. Elämä on monella tapaa kuitenkin hyvin yksinkertaista ja osin kovaakin, mutta sitä sulostuttavat monet arjen pienet suuret ilot. Teoksen viehätys on ihastuttavan luontokuvauksen ohella yksinkertaisuuden kauneudessa, arjen pienissä iloissa sekä lapsuuden viattomuudessa.

Luumujen poukamasta kuten myös sarjan aiemmista osista välittyy vahvasti lapsen näkökulma. Niitä lukiessa on jälleen itsekin lapsi ja pystyy kokemaan maailman ihmeellisyyden pienen ihmettelevän ihmisen silmin.

Laura Ingalls Wilder

Luumujen poukama, 1964)

(On the Banks of Plum Creek, 1937)

Suom. Heidi Järvenpää

Runot suom. Kirsi Kunnas

Gummerrus

337 s.