Kun kirjarakkaus paisuu yli äyräiden: Flaubertin Bibliomania

Taannoin asui kapealla, valottomalla kujalla Barcelonassa mies, jolla oli kalvakat kasvot ja samea, tyhjä katse – paholaismainen, outo olento, jollaisilla Hoffman täytti merkilliset tarinansa.

Hän oli kirjakauppias Giacomo, kolmenkymmenen ikäinen mies, jota olisi voinut luulla jo vanhaksi ja väsyneeksi. Hän oli kyllä pitkä, mutta kumara kuin vanhus. Hänellä oli tuuheat mutta jo harmaat hiukset. Hänen kouransa olivat väkevät ja jäntevät mutta kuihtuneet, kauttaaltaan kurttuiset. Hänen vaatteensa olivat kurjat ja virttyneet. Hänestä sai kömpelön, hermostuneen vaikutelman: kasvot olivat kelmeät ja apeat, luotaantyöntävät, mitäänsanomattomat. Kadulla häntä ei juuri nähty, paitsi silloin kuin harvinaisia ja erikoisia kirjoja oli huutokaupattavana.  Eikä hän silloin enää ollut sama tahdoton, säälittävä ukko. Hänen silmiinsä syttyi elon kipinä. Hän säntäili ja harppoi sinne tänne, tömisytti maata; hänen oli vaikea kestää sitä riemua ja levottomuutta, pelkojaan ja huoliaan. Kotiinsa hän palasi huohottaen, hengästyneenä, pakahduksissaan. Hän piteli himoittua kirjaansa käsissään ja hyväili sitä katseellaan. Hän katseli sitä ja rakasti sitä kuin saituri aarrettaan, kuin isä tytärtään, kuin kuningas kruunuaan.

Näin alkaa Gustave Falubertin Bibliomania, joka oli ensimmäinen niistä Faroksen lähettämistä arvostelukappaleista, jonka olen kiireisen syksyni aikana ehtinyt lukea. Eli toisin sanoen Bibliomania on myös ensimmäinen arvostelukappaleeni, jonka blogissani arvioin. 

Bibliomania kertoo kirjojen maailmaan uppoutuneesta kirjakauppias Giacomosta, jolla kirjarakkaus menee niin sanotusti vähän yli: "ja tämä rakkaus ja intohimo poltti häntä kuin sisäinen palo. Se vei kaiken hänen aikansa ja kulutti hänen elinpäivänsä". 

Bibliomania on tarinana  melko synkkä ja ahdistava, mutta ahdistavuudessaan hyvin viehättävä. Hyvin elävästi pystyn kuvittelemaan eteeni Giacomon hahmon, hänen kuumeiset silmänsä, riutuneen näköisen ruumiin, hänen synkeän hahmonsa ja miltei mielipuolisen ulkonäkönsä. Giacomon hahmossa on jotakin hyvin tenhoavaa. Hän on juuri niitä 1800-luvun kirjallisuuden pimeiltä ja synkiltä sivukujilta tavattavia erikoisia ja persoonallisia hahmoja, joillaisia ei voi juuri nykykirjallisuudesta löytää. 

Giacomon hahmossa on myös jotakin, josta kenties kaikki kirjarakkaat ja myös minä kirjabloggarina pystyn itseni hieman tunnistamaan pelottavalla tavalla. Kirja sai kysymään itseltäni, en kai minä ole liiaksi uppoutunut kirjoihin? Eivät kai kirjat vie minua turmioon? No, tuskin, mutta tällaisia hieman pelottavia ja itsereflektiivisiä kysymyksiä hiipi mieleeni lukiessani Bibliomaniaa.

Flaubert kirjoitti Bibliomanian ollessaan ainoastaan 15-vuotias, ja se oli hänen ensimmäinen julkaistu tekstinsä. Olen Flaubertila lukenut aiemmin ainoastaan Sydämen oppivuodet sekä Madame Bovaryn, ja oli jännä huomata, kuinka samoja teemoja tässä käsitellään kuin Madame Bovaryssa: sitä, kuinka kirjat kykenevät ajamaan ihmisen lähes täydelliseen tuhoon ja luhistumiseen. 

Madame Bovary kertoo nimittäin nuoresta naisesta, joka on koko tyttöytensä uhrannut romanttisten romaanien lukemiseen. Kun hän menee naimisiin tylsän ja tavallisen maalaislääkärin kanssa, joka ei vastaakaan sitä romattisen kirjallisuuden luomaa kiiltokuvaa, pettyy hän syvästi ja alkaa etsiä romanttista sankariaan avioliiton ulkopuolisista suhteista, jotka eivät kuitenkaan ikinä pysty tyydyttämään kirjojen illuusioissa elävää onnetonta naista.

Bibliomaniassa on kuitenkin kyse toisentyyppisestä kirjojen turmiollisuudesta: itse asiassa Giacomo ei edes osaa kunnolla lukea, hän rakastaa kirjoja esineinä, joita voi hypistellä. Suuria harvinaisuuksiaan hän suojelee kuin kalleimpia aarteitaan, kirjat ovat hänelle omaisuutta. Ja saadakseen käsiinsä erään suuren harvinaisuuden on hän valmis pistämään likoon paitsi koko omaisuutensa, myös paljon enemmän; aivan kaikkensa. Tästä harvinaisuuden metsästämisestä ja siitä, mihin se johtaa, koostuukiin tarinan juoni.

Bibliomania-kirja sisältää itse tarinan lisäksi myös Hannu Salmen "Kirjojen Narrit ja orjat" -nimisen sekä Antti Nylénin "Kirjoista ja ihmisistä" -nimisen esseen.

Minussa aiheutti suurta ihastusta Bibliomanian ulkomuoto: kirja on hyvin, hyvin pienikokoinen ja pienuudessaan suorastaan söpö. Sen kansi on päällystetty jännällä pehmeän kumin tapaisella materiaalilla, jota on mukava hiplata (kansi suorastaan herättää lukijassa bibliomanisia tuntemuksia!). Kannen tumma väri ja kultaiset koristukset ja kirjaimet saavat aikaan vaikutelman, että kirja on kuin suorastaan Giacomon kirjakaupan pölyisistä nurkista, vuosisatojen takaa.  

Gustave Falubert

Bibliomania

(Bibliomanie, julkaistu Le Colibre -lehdessä 1837)

Suom. Antti Nylén

Faros

119 s. (itse tarina n. 50 s.)