Turun kirjamessuviikonloppu - kummituksia ja kirjablogisteja

 Voitteko uskoa, että minä, joka olen koko elämäni asunut Turussa tai (nykyään) aivan sen kupeessa, elin korkeaan 24-vuoden ikään, ennen kuin menin ensi kertaa Turun kirjamessuille? Tuskin, ja tuskin uskon sitä itsekään.

Puolustuksekseni sanottakoon, että viime vuonna oli jo kyllä liput hankittuina, mutta olin niin pahassa flunssassa etten päässyt. (Tänä vuonna uhkasi sama kaava toistua!)

Kirjastossa

Lauantain messupäivä alkoi kuitenkin Turun kaupunginkirjastosta, jonne Erja oli ystävällisesti järkännyt halukkaille bloggareille ohjelmaa. Samalla tarjoutui oiva tilaisuus tutustua toisiin kirjabloggareihin. Olikin hauskaa (ja samalla vähän jännää) nähdä ensimmäistä kertaa ihka elävänä ihmisiä, joiden kanssa on aiemmin ollut tekemisissä ainoastaan netin välityksellä. Kirjablogeille löytyi kasvot!

Nautimme ensin aamupalan kirjaston kahviossa ja siirryimme sen jälkeen tutustumaan Aurian kellariin, joissa säilytetään tavallisten ihmisten ulottumattomissa olevia erittäin vanhoja kirjoja, kirjaston vanhimpaa kokoelmaa. Kirjablogistit innostuivat vanhojen kirjojen katselusta ja räpsivät innoissaan kuvia. Vanhat kirjat ovat parhaimmillaan hyvin kuvauksellisia!

Löysin mielenkiintoisen kirjan! Kiitokset Marialle tämän kuvan ottamisesta!

Aurian kellarin jälkeen oli vuorossa kummituskierros suuressa ja sokkeloisessa kirjaston kellarissa, jossa säilytetään Turun kaupunginkirjaston varastokokoelmia. Kirjaston kellarissa nimittäin asustelee kummitus, josta olen kuullut huhua aiemminkin, ja nyt saimme kuulla lisää samalla, kun tutustuimme kellarin tiloihin ja kokoelmiin. Useat kirjastot työntekijät ovat tehneet kummituksesta erilaisia havaintoja: osa on nähnyt hänen hahmonsa – joko pään kanssa tai ilman –, osa puolestaan tuntenut hänen kylmän hengityksen niskassaan, osa taaseen saattanut nähdä, kuinka kirjat itsekseen siirtyilevät paikoiltaan aivan kuin joki näkymätön käsi niitä järjestelisi. Kirjaston kummitus on vanhahko naishenkilö, jonka arvellaan olevan kirjaston entinen työntekija, joka on rakastanut työtään niin paljon eläessaan, että haluaa jatkaa sitä rajan toiselta puolen. Hänet koetaankin ystävällisenä henkenä, joka haluaa auttaa kirjastojen työntekijöitä työssään.

Sähkötuikut käsissämme kiersimme pimeää kellaria, jota lattialla olevat pienet samanlaiset sähkötuikut siellä täällä valaisivat. Tunnelma oli mielestäni sopivan jännittävä, hieman jopa pelottava. Eritysesti siinä vaiheessa alkoi sydämeni tykyttämään, kun lähestyimme kellarin kartassa näkyvää pyöreää aluetta, jonne useimmat kummitushavainnot oppaamme mukaan ovat sijoittuneet. Onneksi itse kummitusrouva ei kuitenkaan saapunut seuraksemme!

Messut

Yksi tärkeä juttu messuilla oli käydessä oli käydä omin silmin näkemässä Faros-kustantamon myyntipisteellä, että onhan siellä totta tosiaan myynnissä Turun kirjamessuilla julkaistu Topeliuksen Morsian ja muita kauhunovelleja, jonka niminovelli on ensimmäinen "oikea" kaunokirjallinen suomennostyöni. Ja kyllä vain, siellähän niitä myytiin. Tässä kuvallista todistusaineistoa:

 Lauantain ohjelmaan kuului myös tilaisuus, jossa Morsian ja muita kauhunovelleja -teoksen esipuheen kirjoittaja Jukka Sarjala sekä Faroksen nyt julkaiseman toisen teoksen, Ludvig Tieckin Elämän yltäkylläisyyden loppusanat kirjoittanut Asko Nivala keskutelivat otsikolla "romantiikka ja kirjallisuus" mainituista teoksista. Tätähän oli aivan pakko päästä seuraamaan, ja kyllä: lopuksi mainittiin myös minun nimeni muiden kääntäjien ohella! Hih :)

Jukka Sarjala ja Asko Nivala keskustelemassa

Lauantaina olimme lisäksi Suvin kanssa seuraamassa erittäin mielenkiintoista englanninkielistä keskustelua naisten roolista kirjallisuudessa. Aihe oli laaja, mutta valotti kuitenkin asiaa mielenkiintoisesti. Jännä, kuinka kirjailijan sukupuoli (yhä) vaikuttaa paljon teoksen vastaanottoon. Eräs keskustelijoista kertoi tapauksen, jossa samoja teoksia oli annettu kriitikoille arvosteltavaksi siten, siten että kirjoittajan nimenä oli ollut toisella kerralla naisen ja toisella kerralla miehen nimi. Täsmälleen sama teos sai huonompia arvioita, kun kirjoittajana oli naisnimi kuin silloin, kun kirjoittajana oli miesnimi.

Varsinainen kirjamessujen h-hetki koitti kuitenkin myöhään iltapäivällä, kun alkoi messuohjelmaan otsikolla "Kirjablogisti-iltapäivä" merkitty ohjelmaosuus. Sinne olivat kirjablogistit (ja muutamat satunnaiset muut kuulijat) kokoontuneet sankoin joukoin ensiksi kuuntelemaan Rivien välissä -kirjablogikirjan kirjoittajien Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen alustusta kirjoittamastaan kirjasta. Minä rontti en ole vieläkään kyseistä kirjaa lukenut, vaikka se on kiinnostanut, mutta kenties tämän innoittamana sen vielä joskus teen!

Rivien välissä -kirjan esittelytilaisuuden jälkeen kirjablogisti-iltapäivä jatkui suurella bloggaajatapaamisella, jossa kirjablogistit kohtasivat kustantamoiden edustajia ja keskustelivat pääasiassa kustantajien ja bloggaajien välisestä suhteestä. Ajankohtainen aihe, jota on puitu myös mediassa viime aikoina. Ovatko bloggaajat kustantamoiden sylikoiria? Ei, vastasivat kustantamoiden edustajat, ja ei, vastasivat myös kirjabloggarit. Tai ei ainakaan kukaan tunnustanut olevansa. 

Kirjablogistit kohtasivat kustantamot

Messuvauhtiin päästyäni suuntasin sunnuntaina uudestaan messuille. Mielenkiintoisin päivän ohjelmasta oli tilaisuus, jossa kääntäjät Arto Rintala ja Aulikki Vuola keskustelivat, mitä ongelmia kohtaa antiikin, keskiajan ja uuden ajan alun kirjallisuuden kääntäjä. Se minulle selvisi, että kovaa (mutta myös antoisaa) työtä se on; taustatyön määrä on valtava, kun kulttuuri ja kieli ovat niin erilaisia kuin nykyään.

Lisäksi olin seuraamassa myös kahta muuta omaa alaani vielä lähempää liippaavaa keskustelua: koulujen digitalisoitumisesta käsittelevää kesustelua sekä kielen oppimisen haasteita käsittelevää keskustelua. Näissä keskusteluissa vilahti minulle useita yliopistosta tuttujen asiantuntijoiden kasvoja.

Messuhankinnat

Ja lopuksi sitten täytyy tietysti esitellä, kuinka lihotin kirjahyllyäni viikonlopun aikana. Lauantaina löysin J.M. Barrien Peter Pan Kensingtonin puistossa -teoksen vain vitosella! (Tarina, jossa Peter Panin hahmo esiintyy ensimmäistä kertaa ja joka on kiinnostanut minua pitkään.)

Suurin ilonaiheeni ja löytöni kuitenkin on, että sain Pikku naisia II:n kesällä ostamani Pikku naisia I:n seuraksi ainoastaan 15 eurolla! Ensimmäisestä osasta nimittäin pulitin noin 20 euroa enemmän Suomalaisessa kirjakaupaupassa, ja tätä toista osaa olen ollut tilaamaisillani päivänä minä hyvänsä Adlibriksestä, jossa hinta sijoittuu suurin piirtein Suomalaisen kirjakaupan ja messujen välimaastoon. Varsinainen järkilöytö siis! Oi, milloin pääsen lukemaan tätä!?

Ja ihan kuin kolme ilmaista tekijänkappaletta Morsian ja muita kauhunovelleja -teoksesta ei olisi ollut tarpeeksi, piti minun mennä vielä ostamaan yksi sellainen! Laskeskelin nimittäin tarvistevani vielä yhden.

Olen enemmän kuin tyytyväinen hankintoihini! 

The happy end: Pikkunaisia I löysi parinsa!

Jess! Morsian ja muita kauhunovelleja + paketillinen muita kirjoja kustantamolta!

Minun perjantaipäivääni ilahdutti suuri paketti, joka saapui postin kautta Faros-kustantamolta.

Tiesin odottaa ainakin sieltä kolmea tekijänkappaletta Topeliuksen Morsian ja muita kauhunovelleja -teoksesta, jonka niminovellin on ensimmäinen oikea suomennostyöni. (Olen kertonut käännösprojektista aiemmin täällä ja tarkemmin itse kääntämästäni novellista täällä)

Paketti vaikutti kuitenkin epäilyttävän isolta, ja minua odottikin mukava yllätys, kun paljastui, että siellä oli mainittujen tekijänkappaleiden lisäksi viisi muuta kirjaa! Ihka ensimmäiset arvostelukappaleeni, mitä olen koskaan saanut kustantamoilta – jippii! Maltan tuskin odottaa, että pääsen lukemaan näitä!

Nämä viisi kirjaa olivat Ina Langen Kertomuksia Suomesta, François-René de Chateaubriandin Viimeinen Abenserragi, Ludwig Tieckin Elämän yltäkylläisyys, Cervantesin Välinäytöksiä ja Gustave Flaubertin Bibliomania.

Aika hassu tunne oli saada käsiin ensimmäistä kertaa Morsian ja muita kauhunovelleja -teos ja nähdä itse kääntämäni teksti kirjoihin ja kansiin painettuna. Hih, aloin vallan nauramaan nähdessäni oman nimeni novellin lopussa!

Samalla iski myös pieni kauhistuksen tunne: ajatella, nyt voivat kaikki ihmiset mennä kirjakaupasta ostamaan kirjan, jossa on minun kynästäni lähtenyttä tekstiä ja kenties nauraa sille ja ajatella, että onpas huonosti käännetty! Noh, toivottavasti käännökseni lukeminen aihuttaa vallan muunlaisia tunteita sitä lukevissa ihmisissä!

Morsian ja muita kauhunovelleja julkaistaan juuri tänä viikonloppuna Turun kirjamessujen yhteydessä, jonne itsekin olen huomenna suuntaamassa. Joten sinne kaikki kauhukirjallisuuden ja Topeliuksen ystävät ostamaan!

Novellikokoelma sai mielestäni oikein kauniin ulkoasun

Syyskuun blogiraportti

Ohho - syyskuu on mennyt kuin hujauksessa ja nyt ollaan jo lokakuun puolella. Olenko minä tosiaan jo kuukauden  verran käynyt yliopistoa kesäloman jälkeen? Ilmeisesti.

Syyskuu oli blogissani siinä mielessä hyvä kuukausi, että sen aikana blogini sai enemmän käyntejä kuin yhtenäkään muuna tämän vuoden kuukautena.

Syyskuussa blogissani vieraili bloggerin omien tilastojen mukaan 2530 kävijää, mikä on melkein 500 enemmän kuin tämän vuoden toiseksi kävijärikkaimpana kuukautena, heinäkuussa (2090). Silti en ihan saavuttanut viime loppuvuoden kävijätilastoja.

Syyskuussa luin lähinnä Suomen kirjallisuushistorian kurssiin liittyviä kirjoja. Kokonaisia teoksia luin kuusi, joista vain viimeisin, Södergranin teos ei kuulunut kurssiin:

1. Eeva-Liisa Manner: Tämä matka

2. Maria Jotuni: Rakkautta

3. Eino Leino: Helkavirsiä I

4. Leena Krohn: Tainaron

5. F.E. Sillanpää: Hurskas kurjuus

6. Edith Södergran: Landet som icke är

Näiden lisäksi luin osan Volter Kilven Alastalon sali I -teoksesta, joka myös kuului edellä mainittuun kurssiin, mutta into lopahti kesken.

Syyskuun ihanimpiin kirjahetkiin on kuulunut Montgomeryn iki-ihanan Anna-sarjan ensimmäisen osan, Annan nuoruusvuosien ääneenlukuhetket isälleni. Linkatun bloggauksen kirjoittamisen jälkeen seikkailut Annan parissa ja isän seurassa ovat jatkuneet, vaikka vielä on noin kaksi kolmasosaa teoksesta lukematta. 

Syyskuussa tuli mietittyä omia ehdokkaitani kaikkien aikojen paras kirja -kilpailuun. Kilpailu on nyt siirtynyt seuraavaan vaiheeseen, ja linkin takaa olevasta listasta saavat ilmottautuneet kirjabloggarit äänestää kuuttaa kirjaa. Itse haluan ehdottomasti mukaan tähän kilpailun viimeiseen vaiheeseen, ja nyt alkaa sitten kova miettiminen, mitkä ensimmäisessä vaiheessa ehdotetuista 509:stä kirjasta pääsevät omaan kuuden koplaani! Jännää!

Syyskuun blogikuukauteeni kuului lisäksi haaste kesän 2013 hyvistä ja huonoista muistoista. Voi kultainen kesä!

Mitäs sitten lokakuussa? Huomista Turun kirjamessuille menoa odotan into piukalla! Siellä olisi tarkoitus tavata monia blogikollegoja, mikä on huisin jännää! Jo pitkään vaivannut flunssa on jälleen kiristänyt otettaan, joten toivottavasti se ei muodostu esteeksi.

Ensi viikolla, 8.10 täyttää blogini yhden vuoden! Sen kunniaksi ajattelin julkaista, juuri kyseisenä päivänä blogissani ensimmäisen blogiarvontani, joten kannattaa käydä kuikuilemassa silloin blogissani!

Tällä hetkellä lukemisen alla on Dickensin Dombey ja poika (olen voiton puolla jo tämän melkein tuhatsivuisen tiiliskiven suhteen!), Sisko Ylimartimon Anna ja muut ystävämme. L.M. Montgomeryn Elämä ja sankarittaret sekä juuri eilen aloitettu  Kazuo Ishiguron Ole luonani aina. Mielenkiintoisia kaikki!

Mukavaa lokakuuta kaikille!

Kai menneestä kesästä voi vielä haaveilla kukkasten muodossa?

Ohi on! Kooste Suomen kirjallisuushistorian kurssista

Kävin juuri viime perjantaina tenttimässä vihdoin ja viimein Suomen kirjallisuushistorian kurssin, jonka etenemistä blogissani on seurattu melko tiiviisti siitä asti, kun kesäkuussa kirjoitin blogiini  kirjallisuudenopiskelijan valitusvirren, jossa valitin kurssin kohtuuttomasta työmäärästä ja sen lukemiston suunnattomasta tylsyydestä.

Koska seikkailujani kurssin lukemiston parissa on niin tiiviisti seurattu blogissani, ajattelin kirjoittaa nyt näin kurssin ollessa takanapäin jonkinlaisen koosteen kurssista ja sen sisältämistä kirjoista.

Mutta tässä vaiheessa minun on huomautettava, että ihme ja kumma, valitusvirteni ilmeisesti kuultiin! Kesän aikana kurssin vaatimuksissa oli tapahtunut muutos parempaan suuntaan! Kurssiin ei kuulu enää aivan yhtä montaa luettavaa kirjaa. 

Kurssiin tosin kuuluu edelleen täsmälleen samat kirjat, mutta kaunokirjallisten teosten lukemiseen on lisätty pientä valinnaisuutta tietyin ehdoin ja aivan kaikkia kirjoja ei siis tarvitse lukea. Tässä nämä uudet säädökset:

Teoria:

Laitinen, Suomen kirjallisuuden historia (s.1-569)

Lassila (toim.) Suomen kirjallisuushistoria 3. Rintamakirjeistä tietoverkkoihin (s.157-300)

Kaunokirjat:

Runeberg, Vänrikki stoolin tarinat

Kalevala, (Kullervo-runot 31-36)

Wecksell, Daniel Hjort

Kivi, Seitsemän veljestä

Canth, Työmiehen vaimo

Aho, Juha

Leino, Helkavirsiä I

Jotuni, Rakkautta (koko kokoelma)

Sillanpää, Hurskas kurjuus

Södergran, Samlade dikter (suomennosvalikoima Tulevaisuuden varjo)

Kallas, Sudenmorsian

Haanpää,Noitaympyrä

Manner, Tämä matka

Lisäksi:

Kilpi, Alastalon salissa I (tämä jäi pahasti kesken, mutta bloggasin silti!)

TAI

Linna, Tuntematon sotilas

Sekä kaksi seuraavista:

Meri, Manillaköysi

Mukka, Maa on syntinen laulu

Kihlman, Gerdt Bladhs undergång (Gerdt Bladhin tuho)

Krohn, Tainaron

Oksanen, Puhdistus

(Kuten huomaa, tästä viimeisestä kategoriasta luin yhden ylimääräisen, koska minua ihan huvin vuoksi kiinnosti vielä lukea Tainaron sen jälkeen, kun oli jo lukenut kaksi muuta.)

Nyt jaan erilaisia palkintoja ja titteleitä kurssin kaunokirjoille.

Kurssin parhaimmat ja hienoimmat kirjat:

1.Juhani Aho: Juha Koskettavan traaginen tarina rakkaudesta Karjalan koskilta. Juha lumosi minut erittäin vangitsevan ja intensiivisen lukukokemuksen pauloihin. Vau!

2. F.E. Sillanpää: Hurskas kurjuus: Ei yltänyt aivan edellisen tasolle, mutta melkein! Itse tarina on kurjuuksien kurjuus, tuskantäyteinen elämäntaival, jolla ravisteleva loppu. Kerronta on se, joka vei ja lumosi!

3. Leena Krohn: Tainaron: Mystinen, unenomainen tarina kummallisesta Tainaronin kaupungista, jossa hyönteiset elävät omaa elämää. Kummallisen kiehtova, erilainen lukukokemus, jota ilostutti pienet filosofiset mietelmät.

4. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä: En olisi ikinä uskonut ennen teoksen lukemistä, että tämä kirja tulee pääsemään tähän kategoriaan! Suurien ennakkoluulojen verhoama kirja paljastuikin sympaattiseksi ja huumorintäyteiseksi, vaikka on rehellisyyden nimissä myönnettävä, että koin joitakin tylsyydenkin hetkiä tämän kirjan parissa. Jukolan veljessarja kuitenkin raivasi tiensä sydämeeni.

Kirjat, joiden kanssa koin suurimmat taistelut tylsyyttä vastaa:

1. J.L. Runeberg: Vänrikki stoolin tarinat: ensimmäinen sija annettakoon tälle kirjalle! (Tarvitseeko edes selittää?)

2.  Pentti Haanpää:Noitaympyrä: Poliittinen kirja, josta en onnistunut löytämään oikeasti mitään mieltä kiinnittävää. 

3. J.J. Wecksell: Daniel Hjort: Historiallinen näytelmä Turun linnan muurien suojasta. Tylsyydessään ei ehkä ihan edellisten tasolle yltävä, mutta lähelle kuitenkin. Suurta (ja varmasti teoreettisesti ottaen hienoa) draamaa tämä on, mutta ei onnistunut omia lukumieltymyksiäni miellyttämään.

Järkyttävin lukukokemukseni: 

1. Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu: Karu naturalistinen kuvaus nuoren tytön heräämisestä seksuaalisuuteensa hurmoshenkisessä uskonnollisessa yheisössä, jossa harjoitetaan seksuaalista hyväksikäyttöä ja mitä pahinta tekopyhyyttä. Repi ja järkytti herkkää mieltäni iljettävyydellään.

Suurin kompastuskiveni:

Volter Kilpi: Alastalon salissa I, vaikeasti lähestyttävä teos, kaunokirjoista ainoa, joka jäi suunilleen lukematta. Yritetty kuitenkin on, vaikka kesken jäi!

Paras runoteos

Edith Södergran: Tulevaisuuden varjo Runous ei juurikaan ole lajini, mutta voiko Södergrania kukaan inhota? Södergranin suorasanaiset runot ovat runoiksi mielestäni hyvin helposti lähestyttäviä, lempirunoilijani, voisin sanoa!

Loppupäätelmät kurssista

Olen hyvin onnellinen, että kurssi on vihdoin ohi! En ole muiden kirjapakettikurssien kanssa kokenut yhtä suuria tarttumisvaikeuksia kuin tämän kurssin kanssa, jonka kirjoista osa on ollut minulla lainassa jo viime kesästä lähtien laatikoissani lojumassa. 

Sainpa huomata, että monet ennakkoluuloni olivat turhia. Löysin kirjoista enemmän hyviä lukukokemuksia kuin olisin uskaltanut toivoakaan! Silti: olen nauttinut muiden kirjallisuuspakettien lukemisesta kyllä aiemmin paljon enemmän kuin tästä, mutta eikö opiskelun melkein kuin kuulukin olla joskus puun makuista?

Pettynyt olen itseeni hieman siinä suhteessä, että vaikka olin vakaasti aikonut panostaa tämän kurssin osalta teorian lukemiseen (jossa usein aiemminkin olen huithapeloinut), meni Laitisen Suomen kirjallisuuden historian lukeminen aika tavalla selailuksi ja hyppimiseksi monin osin, vaikka sen parissa monen monta aherruksen tuntia koinkin. Lassilan Suomen kirjallisuushistoria 3. Rintamakirjeistä tietoverkkoihin -teoksen kanssa sujui edellistä vieläkin heikommin: muutamia sivuja luettuani, kaksi iltaa ennen tenttiä viskasin kirjan maahan ja päätin, että saa rittää. Tentistä kun tiesin pääseväni mainiosti läpi ilmankin.(Tai niin ainakin onnellisen autuaana edelleenkin kuvittelen, vaikkei tuloksia vielä ole tullut!)  Myös Alastalon salin kesken jättäminen hieman harmittaa.

Mutta hei, eihän elämä ole aina niin vakavaa!? Mitä pienistä, ohi on ja elämä hymyilee! 

Voi miten ihana tunne, kun saa taas lukea melkein mitä haluaa! 

Edith Södergran: Landet som icke är

Jag längtar till landet som icke är, 

ty allting som är, är jag trött att begära. 

Månen berättar mig i silverne runor 

om landet som icke är. 

Landet, där all vår önskan blir underbart uppfylld, 

landet, där alla våra kedjor falla, 

landet, där vi svalka vår sargade panna 

i månens dagg.

Tämä pätkä on Södergranin runosta "Landet som icke är", joka on ollut oma ylivertainen lempirunoni vuosikausia. Osaan sen ulkoa alusta loppuun, ja joskus viihdytän itseäni laususkelemalla sitä itsekseni. (Hyvä keino muuten ruotsinopettajalle saada oppilaat hetkeksi aivan hiiren hiljaiseksi, kun lausuu kokonaisen runon ulkomuistista! Kokeiltu on!) 

Tutustuin siihen joskus toisena yliopistovuonnani, kun meidän piti yhdellä ruotsin suullisen ilmaisun kurssilla lausua ääneen jokin ruotsinkielinen runo. Tämä osui käteeni jostakin suuresta runo-opuksesta, jossa oli useiden kirjailijoiden runoja ja siinä elämäntilanteessa, jossa oli paljon kärsimystä ja surua, samaistuin voimakkaasti runon puhujaan. Kaipasin jonnekin pois, koska olin väsynyt anomaan parempaa. Runo osui ja upposi syvälle, ja vaikka elämäni on paljon valoisamaa nykyään, muistuttaa tämä runo minua aina siitä, että niin ei ole aina ollut. Onni ei ole itsestäänselvyys. Siksi runo on minulle edelleen hyvin rakas.

Tänään tulin aivan ex-tempore lukeneeksi koko sen Södergranin runokokoelman, jossa tämä runo on alun perin julkaistu ja joka on saanut nimensäkin tästä runosta. Landet som icke är -runokokoelma oli Edith Södergranin viimeisimmäksi jäänyt kokoelma, joka julkaistiin postuumisti 1925, noin kaksi vuotta keuhkotaudin näivettämän runoilijan kuoleman jälkeen.

Luin koko kokoelman yhdeltä istumalta, noin tunnissa Project Runeberg -sivustolta, jonka olemassaolosta olen aiemmin kyllä tiennyt, mutta jonka suunnattomia mahdollisuuksia en ole aiemmin juuri tullut hyödyntäneeksi. Sivustolta lötyy useiden, lähinnä ruotsinkielisten kirjailijoiden, mutta satunnaisesti myös muunmaalaisten teoksia ruotsiksi. Joitakin harvoja teoksia löytyy muilla kielillä. (Esim. Kalevala suomeksi!) Ja mikä parasta: kaikki ovat ilmaisesti saatavilla! Taidan viettää jatkossakin aika Project Runebergin parissa!

Lueskelin runoja ääneen, mikä on mielestäni juuri oikea tapa ainakin itselleni lähestyä runoutta ja lisäksi mitä ihanin tapa viettää lauantai-iltapäivää. Södergranin runokieli on voimakasta ja vaikuttavaa, jotenkin suorastaan fyysisesti virkistävää. Runoja lukiessa tunsin, kuinka suorastaan voima virtaa jäseniini ja on helpompi hengittää.

Minua on kerta toisensa jälkeen hämmästyttänyt se, kuinka sairauden vangitsema ja näännyttämä runoilija jaksaa kirjoittaa niin rohkeasti. Södergranin sanat huhkuvat voimaa. Vaikka juuri tässä viimeisessä kokoelmassa, ja erityisesti kokoelman loppua lähetessä väsyneet, riutuneet ja epätoivolta kaikuvat äänensävyt saavat enemmän valtaa. Jo siteerattu ja käsitelty runo "Landet som icke är" on kokoelman toiseksi viimeisin, ja siinä epätoivoiset, kuolemaa enteilevät sävyt ovat hyvin vahvoja. Runokokoelma loppuu hyvin pelottavan enteellisesti runoon nimeltä "Ankomst till Hades", jonka viimeinen säkeistö kuuluu näin:

Kransen som aldrig smyckat min panna 

lägger jag tyst till din fot. 

Du skall visa mig ett underbart land 

där palmerna höga stå, 

och där mellan pelarraderna 

längtans vågor gå

Runokokoelma on, kuten sanottu, ilmestynyt postuumisti ja sen on toimittanut Elmer Diktonius. Runot ovat sijoitettu kolmen otsakkeen alle: ensin on "Tidiga dikter", sen jälkeen "Dikter från 1919-1920 ja viimeiseksi "Sista dikter". Runojen valikoinnin ja sommittelun kokonaisuuteen nähden on ilmeisesti tehnyt siis Elmer Diktonius ja luultavasti tarkoituksella niin, että lopulta tulee runoilijan kuolema, saapuminen Haadeksen valtakuntaan.

Kiinnitin huomiota lukiessani paljon siihen, kuinka usein kaipaus-sana "längtan" tai kaivata-verbi "längta" esiintyy näissä Södergranin runoissa. (Esimerkiksi molemmissa tässä sireeraamissani runoissa!) Kaipuun täytteistä varmasti 17-vuotiaasta kuolemaansa saakka, 31-vuotiaaksi keuhkotautia sairastavan runoilijan elämä on ollut.

Edith Södergranin runous on lumoavaa ja hänen elämänkohtalonsa koskettava. Voisin sanoa häntä lempirunoilijakseni.

Keskenjäänyt: Alastalon salissa I

En ole aiemmin tainnutkaan postata keskenjääneistä kirjoista. Nyt kuitenkin ajattelin ihan huvin vuoksi, sillä veikkaan, että tällä kertaa keskenjääneeni on kirja, joka varmaan on aika monelta muultakin jäänyt kesken. Ja kenties se on kirja, johon monet eivät ole edes uskaltaneet tarttua sen vuoksi, että epäilevät tai suorastaan tietävät sen jäävän kesken. 

Siis Volter Kilven Alastalon salissa, josta minun oli tarkoituskin lukea vain kaksoisniteen ensimmäinen osa Suomen kirjallisuushistorian kurssin nimissä. No, tentti oli jo eilen ja jopa vain sen ensimmäisen osan lukeminen loppuun osoittautui ylivoimaiseksi haasteeksi. Onneksi siitä kirjasta ei kuitenkaan tullut kysymystä! 

Ja voin sentään rinta rottingilla sanoa, että yritetty on! Olen kirjanmerkkini mukaan kahlannut tätä Suomen kirjallisuushistorian pitkäpiimäisimmän klassikon maineessa olevaa teosta peräti sivulle 88 asti. (Tässä ensimmäisessa niteessä on yheensä 459 sivua, toisessa kenties suunnilleen yhtä monta?)

Vuonna 1933 ensi kertaa ilmestynyt Alastalon salissa on yhdenpäivänromaani, jossa on käytetty sitä kuuluisaa (ja lukukokemuksen miellyttävyyden kannalta hivenen pahamaineista) tajunnanvirtatekniikkaa. Kerronta on siis äärimmilleen hidastettua ja se merkittävin tapahtuu henkilöhahmojen tietoisuudessa, ei romaanissa kuvatuissa olosuhteissa.

Tajunnanvirtatekniikka on mielestäni jo aiempienkin lukukokemusten kannalta usein hyvin raskassoutuista luettavaa. Lukijan on oltava hyvin tarkkaavainen ja valpas, sillä päänsisäisten tapahtumien kuvailu kulkee monipolvisten ja vapaiden assosiaatioiden kautta asiasta toiseen, ja jos keskittyminen herpaantuu jossakin kohtaa, pian ei ollenkaan tiedä, missä mennään, mistä puhutaan jne. Tuntuu, että ainakin oma keskittymiskyvyn puute koitui tämän lukukokemuksen turmioksi.

Enpä voi väittää, ettei Alastalon salissa olisi sisältänyt joitakin mielenkiintoisia ja viehättäviäkin piirteitä. Kieli, siinä on jotain! Erityisen hurmaantunut olin esiluvun vanhahtavaan, pateettisen tunteelliseen kieleen, joka tyylillisesti poikkeaa paljon muun teoksen kielestä. Tässä pieni maistiainen siitä:

Kaikki, kaikki te kalpeat lepääjät olette kerta eläneet, seisahtuneet sydämenne ovat sykkineet, veren riemu on soittanut suonissannne, ohimojenne lakastuneet kulmat ovat kukoistaneet, on tyrehtyineissä rinnoissanne läikehtinyt elämän valtoin aallokko. On nuorilla otsillanne liehunut unelmien hurma, ovat nuoret huulenne juoneet ilmojen autuutta, ovat nuoret povenne paisuneet  elämän värjyisää rikkautta, on nuori jalkanne rientänyt elämän liitävään tanssiin!

Kolmannessa luvussa, joka on alaotsikoitu "Härkäniemi valitsee itselleen piippua Alastalon piippuhyllyltä ja tuumailee ajankuluksi erinäisiä" koin monia huvittuneisuuden hetkiä." Luku alkaa jo sivulta 40 ja päättyy sivulle 121, joten en ehtinyt sitä loppuun asti. Noin kahdekankymmentä sivua siis omistettu sille, kuinka herra  nimeltään Härkäniemi valitsee itselleen piippua hyllystä. Varsin harkitsevainen herra hän taitaa olla! Huvittavaa tässä luvussa oli mielestäni se, kuinka Härkäniemi piippua valitsessaan tekee erinäisiä rinnastuksia piippujen ja naisten välille. Nainen on vähän niin kuin piippu ja toisin päin, vaikka tiettyjä eroja näiden kahden eri kapineen välillä löytyy: 

En minä tytärtäni semmoiselle miehelle usko, joka ei polta tunnolla piippuansa! Semmoinen, joka on huolimaton piipullensa, on huolimaton vaimollensakin. Hyvä ja altis vaimo on astia, joka ansiosta ansaitsee herkän ja tuntevan huomion, tarvitsee vielä aremman huomion kuin uskollinen piippukaan, sillä vaimoihmisen luonto on monimutkaisempi kuin piipun, ja vaimoihmisen kärsivällisyys pienempi kuin piipun. En minä tytärtäni sinulle anna, minun tulee surku piipunkin puolesta suussasi, kuinkas sitte tyttäreni puolesta sinun käsissäsi! Niin puhuisin, ja niinhän asia onkin. En minä itsekään vielä tähän päivään asti ole rohjennut vaimoihmistä vastuulleni ottaa, vaikka, jos tosi on sanottava, piippu on minun suussani paremmassa suussa kuin monen muun miehen suussa!

En tiedä, onko romantiikan tajuni todella omituinen, mutta mielestäni tämä kuulosti niin herttaiselta! Härkäniemi! <3

Hihkaiskaapa kaikki, jotka olette päihittäneet Alastalon salissa! Olisi hauskaa kuulla kokemuksia sellaisilta, jotka todella ovat sen lukeneet!

Volter Kilpi

Alastalon salissa  I (1933)

Otava

459 s.

"Kuolemantapaus virkistää" - Sillanpään Hurskas kurjuus

Toivolan Jussi, Juha, Janne - kirkonkirjojen mukaan Johan Abraham Benjaminpoika - oli vanha vastenmielisin näköinen äijänrahjus. Viimeisinä vuosinaan hänellä oli laajahko kalju, jota niskassa ja korvilla reunusti joskus maailmassa tasoitettu, lakin alta harittava hiuskiehkura. Kasvot olivat myös ruskean rakkimaisen takkukarvan peitossa, vain suippokärkinen nenä oli selvästi näkyvissä. Sillä silmien tienoilla oli taas karvaa ja lakinreunakin varjosti, niin että niiden kohdalla näkyi vain jostakin syvältä kaksi kalseaa pistettä, joihin ei kunniallisen ihmisen tehnyt mieli katsoa. Muutamien ihmisten katsetta kartetaan, mutta tavallisesti vallan toisista syistä kuin Toivolan Jussin. Sen silmissä ei ollut mitään uhkaavan julhää, päinvastoin niiden ilme pikemminkin tavoitteli hymyä.

(---)

Puhdistustyötä toimittamaan komennettu jääkäri lopetti hänen räsyisen elämänsä eräänä keväisenä yönä yhtäaikaa kahdeksan muun mokoman kanssa.

Ja viimeistä viedään! Yllä olevilla sanoilla lähtee käyntiin suomen ainoan Nobel-kirjailijan F.E. Sillanpään Hurskas kurjuus -romaani, joka oli vihoviimeinen Suomen kirjallisuushistorian kurssiin lukemani kaunokirja. Kuten jo teoksen ensimmäisen sivun sanoista voi olettaa, on teos hyvin toivoton, lohduton ja synkkä tarina, täysin nimensä veroinen mitä teoksen sisältämän kurjuuden määrään tulee.  

Ja yllättävää: mainituista ominaisuuksista huolimatta minä, pilvilinnoissani viihtyvä ja epärealistiseen hyvyyteen uskova romanttinen haihattelija, pidin teoksesta! Vieläkin yllättävämpää, että näin jopa siitä huolimatta, että teokseen sisältyi paljon inhoamiani naturalismin sävyjä. Hurskas kurjuus on hieno, upea, tärkeä, koskettava ja sanomattoman traaginen teos. Viiltävä.

Ensimmäisellä sivulla tulee jo ilmi, kuinka tämä tarina päättyy: päähenkilön Juhan teloittamiseen. Niinpä suurta juonellista jännitettä tarinassa ei ole. Alkuluvun jälkeen palataan kauas Juhan lapsuuteen ja ryhdytään kronologisesti, tarinankerronnan keinoin seuraamaan Juhan elämänvaiheita lapsuusajoista elämän päätepisteeseen, jonka olosuhteet lukija jo hyvin tietää. Kansalaissodassa punaisten puolelle kuuluva syytön Juha teloitetaan epäiltynä herrasmiehen murhasta erään onnettoman tapahtumaketjun seurauksena. Koska kaikki on jo tiedossa, vaikkei aivan yksityiskohtia myöten, näyttäytyy Juhan elämän tarina kulkevan kuin vääjäämättömän deterministisenä loppuaan, epäoikeudenmukaista tuhoaan kohti.

Juha on tyypillinen suomalaisen kirjallisuuden antisankari. Ressukka tavallinen mies, jota ei missään kohdin kovin imartelevasti kuvata. Jonka elämä on arkista aherrusta vailla hohdon päivää. Hän tuo paljossa mieleen, eikä vain nimeltään, Juhani Ahon Juha-romaanin päähenkilön. Jännä sattuma, että molempien nimi tosiaan on Juha. (Vai onko se sattuma?) No, tämän jälkeen ei ainakaa tee mieli antaa omalle lapselleen nimeksi Juhaa.

Vaikka tosiaan tarinan puitteet, naturalistinen vivahde ja kurjuudessa rypeminen periaatteessa antaisi olettaa, että inhoaisin kirjaa, oli taika-aineena kuitenkin Sillanpään kerronta, jossa on jotakin uskomatonta magiaa, joka lumoaa minut. En osaa sanoa, mistä elementeistä Sillanpään kerronnan taikaliemi tarkalleen koostuu, mutta tiedän vain, että Sillanpää osaa kertoa!  Hänen kerrontatapansa on tavallaan hyvin perinteinen ja vähäeleinen, mutta siinä on jotakin uskomatonta voimaa.

Eräs mielenkiintoinen seikka, johon kiinnitin huomiotani tarinaa lukiessani oli, kuinka Sillanpää kuvaa avioliittoa ja rakkausasioita. Sillanpäällä on romantiikka näistä asioista kaukana! Usein Sillanpäästä puhuttaessa sanotaan, että hänen maailmankuva on biologinen (olihan hän biologi), ja tässä asisassa se tuli aika räikeällä tavalla esiin.

Kun Juha on jo aikamiehen ikään ehtinyt nuori mies, eikä hänellä ole edelleenkään lähes kaikkien ikätovereidensa tapaan kokemusta vaimoväen mysteereistä, jotka häntä näyttää kuitenkin kiehtovan ja vetävän puoleensa, hän ikään kuin biologian määräämänä päätyy erään Riina-nimisen piian punkkaan. Ja miksi juuri Riina? No, hän sattui olemaan saman talon palveluksessa kuin Juha itsekin ja oli siis helposti saatavilla. Ei mitään suuria tunteita tai romanttista rakkautta. Ja kun Juha alkaa säännöllisesti tehdä yöllisiä vierailuja Riinan luo ja tämä tulee "siunattuun tilaan", alkaa näyttää molemmin puolin asiaankuuluvana itsestäänselvyytenä, että mennään naimisiin. Se on eräänlainen pakollinen välttämättömyys. Avioliiton turvalliseen satamaan ei suinkaan saavuta onnesta hehkuen, vaan kuin raskaan ikeen päälleen saaneina.

Toinen asia, johon kiinnitin huomiota lukiessa, on kuoleman käsittely. Jo tämän bloggauksen otsikossa esiintyvä lausahdus "kuolemantapaus virkistää" jäi elämään lentävän lauseen tavoin mieleeni. Hurkas kurjuus -romaanissa tulee monia ruumiita: päähenkilön luonnottoman kuoleman lisäksi sattuu useita luonnollisempiakin kuolemia: Juhan vaimo, yksi hänen poikansa ja yksi tyttärensä kuolevat. Pojan kuolema ohitetaan suunnilleen olkia kohauttamalla, vaimon kuolema puolestaan herättää Juhassa jonkinlaista helpottuneisuuden tunnetta, jota minun oli vaikea ymmärtää. Piiaksi lähteneen vanhimman tyttären kuolema puolestaan järkyttää eniten Juhaa, se on ainoa perheen sisällä sattunut kuolemantapaus, joka herättää Juhan rinnassa kunnollista surua

Kuolemantapaus virkistää. Toivolassakin oli Ville-pojan kuoltua elämä pitkät ajat niinkuin puolta juhlaa. Oli niinkuin olisi yhtä mittaa työn kidutuksessakin katseltu taaksepäin läpäistyihin vuosiin ja vuosikymmeniin - ja menneillä ajoilla on kaikissa olosuhteissa hieman pyhäistä hohdetta.

(- - -)

Riinan kuolinpäivänä ja sen jälkipäivinä tunsi Juha olonsa niin leppeän sopusointuiseksi, ettei ollut sen vertaista kokenut sitten kuin sinä yönä, jona hän pääsi varmuuteen siitä, että saa Riinan. 

Kuolema näyttäytyy luonnollisena jatkumona elämäntapahtumien virrassa, kaiken lopullisena päätepisteenä, johon ikään kuin kaikki sitä ennen on tähdännyt.

Vaikuttavin kuolemankuvaus oli tietenkin romaanin päätepiste, Juhan kuolema ja teloitus. Kirjan loppu on hyvin traaginen ja koskettava. Juhan kuolemassa ei ole samanlaista luonnollisuutta ja välinpitämättömän merkityksettömyyden leimaa kuin muissa kirjan kuolemantapauksissa. Se ei ole biologinen pakko, vaan luonnon poikkeama. Teloituksen kuvaus oli hyvin vaikuttava ja sisäisesti riistävä. Kuvittelin elävästi mielessäni, millaista olisi odottaa vankisellissä pian tapahtuvaa teloitusta, millaista olisi odottaa siinä kuopan reunalla omaa vuoroaan, millaista olisi nähdä toverien kaatuvan, tulla itse vuoroon viimeisenä ja lopulta, mitä olisi tuntea se? Hetki, kun luoti lävistää ihmiskehon?

Kirja aiheutti valtaisan tunnekouhun, kyynelten virran ja tunteen, että elämä on pohjattoman traagista. Juhan tarina on sinänsä fiktiivinen, mutta jotain samantapaista on käynyt lukemattomille muille vuoden 1918 sodassa ja monissa muissa sodissa myös.

Ruusuinen ja kaunis ei ole Sillanpään antama kuva elämästä. Pisteenä i:n päälle ja kirsikkana kakun pälle tarjoan lopuksi katkelman kohdasta, jossa Juha pääsee selville elämän salaisuudesta, olemassaolon ytimestä:

Juha luulee nyt selvästi näkevänsä, mitä elämä on. Se on niinkuin jotakin hapanta ja tylsää ainetta, jota ihmiselle annetaan paljon enemmän kuin hän voi käsitellä, niin että hän aina on sen tähden puolinäännyksissä, aina siihen tukehtumaisillaan; niin kuin olisi yksin latomiehenä suunnattoman suuressa heinäladossa, johon kymmenen hevosparia  yhtämittaa juoksujalkaa ajaa heiniä. Kunnes lopulta kuolee -



P.s. Huomenna vihdoin menen tenttimään Suomen kirjallisuushistorian kurssin, johon kuuluvia kirjoja ja etenemistäni niiden parissa ollaan aika aktiivisesti seurailut blogissani viime kuukausina.

Lähipäivinä varmaan tulossa blogiini jonkinlainen loppukooste ja yhteenveto kurssista.

F.E. Sillanpää

Hurskas kurjuus (1919)

Otava

176 s.