Virolaisen Kätlin Kaldmaan romaani Islannissa ei ole perhosia on varastanut huomioni sosiaalisessa mediassa uskomattoman kauniilla kannellaan ja runollisella nimellään. Näiden kahden perusteella odotin teokselta paljon.
Vaikka teos on jotenkin juuri sitä, mitä odotin, silti se ei ollutkaan. Miten sen nyt selittäisi? Jollakin tavalla petyin kirjaan, vaikka tuntuu, että on väärin sanoa edes niin. Minusta tuntuu, että enemmän petyin itseeni. Siihen, etten osannut pitää kirjasta niin paljon kuin olisin toivonut. Siihen, ettei minulla ollut taitoa nähdä kirjan kauneutta. Sillä uskon sen kuitenkin olevan kaunis.
Joskus kauan, kauan sitten vaelsivat Gudrun ja Jón erääseen vuoren ja valtameren sylissä olevaan laaksoon. He rakensivat sinne valkean talon ja yhteisen elämän. Elämä syrjäisessä kolkassa on karua. Vuosien kuluessa valkoisessa talossa syntyy uusia sukupolvia ja vanhat siirtyvät pois. Kaldmaan sukusaaga kuljettaa lukijan jostakin hyvin kaukaisesta maailmasta varmaan ainakin vuosisadan halki maailmaan, joka muistuttaa jo omaamme. Muutoin realistiselta vaikuttavaan tarinaan sekoittuu myös islantilaisen kansanperinteen aineksia, ja lukija yllättyy esimerkiksi peikkotytöstä, joka kävelee kirjan sivulla lukijaa vastaan ihkaelävänä.
Kirjassa merkityksellistä on sen kokeileva kirjoitustyyli. Siinä on typografisia erikoisuuksia. Välillä sanoja on ripoteltu sivuille harvakseltaan tai aseteltu muulla tavalla erikoisesti. Eräällä aukeamalla, jolla puhutaan auringosta, on sanat aseteltu pallon muotoon, kuin aurinkoon viitaten. Myös itse kieli on kohosteista. Siinä on nähtävillä sellaista runollisuutta, jota teoksen nimi sai minut odottamaan. Ilmaisutyyli on välillä myös sen verran mystistä, että lukijan on pysähdyttävä pohtimaan sanojen taakse kätkeytyviä merkityksiä.
Mietin, mahtoiko liian erikoinen kirjoitustyyli ollakin juuri ainakin osittain syy siihen, miksi en lopulta nauttinut teoksesta niin paljon kuin olin odottanut. Jotenkin tuntui, että teksti jättää liikaa aukkoja ja tyhjiä kohtia lukijan täytettäväksi, jotta olisin voinut samaistua ja heittäytyä tarinaan. Pintatasolla kieli lauserakenteineen on helppoa ja houkuttelee nopeaan lukutekniikkaan. Kuitenkin teoksessa on niin paljon pinnan alla kaikkea, mikä ehkä vaatisi hitaampaa pysähtymistä tekstin äärelle. Minusta tuntuu, etten osannut antaa tekstille kaikkea sen vaatimaa aikaa ja pysähtymistä.
Kaikesta huolimatta teoksen lukeminen oli mielestäni virkistävä kokemus erilaisuudessaan.
Lumi sokaisi. Aurinko pilkotti pilven reunan takaa. Tuonne. Laakso. Tuonne. Laakso kaksi. Tuonne. Laakso kolme. Tuonne. Laakso. Sininen. Sininen? Laakso? Sininen. Juhannustaivaan sininen, jota lumi ei ollut vielä ehtinyt peittää. Maaliskuu. Ei jaksanut enää peittää. Kuten heille koulussa opetettiin. Ei ole maita ilman vesiä. Kuten kotona kerrottiin. Meri vie kauas, tuo kaukaa, näkee kauemmas kuin ihmissilmä. Kaikki tuntevat tämän mutta kukaan ei ole nähnyt.
Kätlin Kaldmaa
Islannissa ei ole perhosia
(Islandil ei ole liblikaid, 2013)
Suom. Outi Hytönen
Fabriikki kustannus
346 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti