Harry Potter -sarjan 5. osa Harry Potter ja Feeniksin kilta -teos on vauhdikasta ja jännittävää luettavaa tuttuun pottermaiseen tyyliin. Pimeyden ruhtinas, lordi Voldemort on palannut, mutta harva uskoo sitä todeksi. Poika, joka yhä elää, Harry Potter, on kuitenkin itse omin silmin nähnyt hänen paluunsa. Hän kerää ympärilleen uskollisen kannattajajoukon, ja yhdessä he valmistautuvat pelastamaan maailmaa pimeyden velhon käsistä.
Taikamininisteriö, joka ei ota Voldemortin paluuta todesta, ujuttautuu Tylypahkan suojattujen seinien sisään nimittämällä Dolores Pimennon, rupikonnamaisen ällötyksen, uudeksi pimeydenvoimiltasuojautumisen opettajaksi. Pimento ottaa Tylypahkan hitaasti niljakkaaseen valtaansa asettamalla Taimaministeriön oikeutuksesta kaikelaisia uusia sääntöjä kouluun ja kohoamalla lopulta Taikaministeriön nimityksestä Tylypahkan "yli-inkvisiittoriksi", jolla on ylin valta oppilaitoksessa. Harry kumppaneineen kuitenkin taistelee yhtä hanakasti Pimentoa kuin Voldemortiakin vastaan. Albuksen kaarti -nimisen salajärjestön avulla Harry opettaa tovereilleen oikeita pimeyden voimilta suojautumisen taitoja, joita Taikaministeriön sensuroimassa Pimennon opetuksessa ei ole enää tarjolla.
Harrya vaivaa lukuvuoden aikana kummallinen, toistuva painajainen, jossa esiintyy mystinen Salaperäisyyksien osastolle vievä ovi, jonka taakse hän ei kuitenaan ikinä unessä pääse kurkistamaan. Mitä on tuon oven takana ja minne se ovi Harryn vielä johdattaakaan?
Kuluneen lukuvoden aikana olen palanut lapsuudesta ja teinivuosiltani tutun ja rakkaan Harry Potter -sarjan pariin kirjallisuustieteen seminaarini vuoksi. Osalleni nimittäin osui opponentin osa Potter-kirjoja käsittelevään tutkielmaan, ja opponenttina minun piti lukea tutkittavat teokset. Tutkielma käsittelee vain ensimmäistä, viidettä (eli tätä) ja seitsemättä eli vikaa osaa, mutta lisäksi luin myös neljännen ja aloitin myös kuudetta. Muut osat luin jo syyslukukaudella, ja syyskiireiden tukehduttamana en valitettavasti blogannut niitä. Potter-sarjan pariin palaaminen on ollut hauska projekti, ja kirjat onnistuivat vieläkin lumoamaan.
Kuitenkin huomaan, että en voi yhtä kritiikittä ihailla kirjoja kuin pienenä. Jossain määrin kirjojen kieli tuntuu vanhentuneelta, eikä enää niin tuoreelta. Uskomatonta, mutta totta. Siinä, missä voin ilolla lukea vaikkapa Juhani Ahon yli sata vuotta vanhaa tekstiä ja vain ihailla sen vanhaa kieltä, aiheuttaa Harry Potterin uudempi, mutta kuitenkin jo vanhentunut kieli pientä myötähäpeää ja vaikeuksia tarinaan samaistumisen kanssa. Kieli on samaan aikaan sekä liian lähellä että kaukana. Tietysti vastaan tulee näin 25-vuotiaana lukijana myös varmasti se, etten enää ole niin Harry Potterin ominta kohdeyleisöä, ja kirja vaikuttaa tosi TEINILTÄ.
Feeniksin killassa etäisyyttä tarinaan toi myös teinistyvän Harryn ensimmäiset rakkausseikkailut, joita en vain kerta kaikkiaan voinut ottaa vakavasti. Ne kuvaukset, joiden pitäisi lukijan mieleen piirtää ehkä vaaleanpunaisia hattaroita ja saada aikaan ylimääräisiä sydämentykytyksiä, saikin minussa aikaan vain raikuvat räkänaurut. Asiaan vaikutti tietysti se, miten teinimäisesti nämä rakkauden kiemurat oli kuvattu, mutta toisaalta myös se perusajatus, että kuvitella nyt itse Harry Potter pussaamassa jotakin tyttöä! Harry ja romantiikka eivät kerta kaikkiaan mielestäni sovi yhteen. Se tekee supersankari Harrysta liiaksi tavallisten kuolevaisten kaltaisen. (Aikamoisia vaikeuksia oli sulattaa sarjan viimeisen osan epilogi, jossa kuvataan NAIMISISSA olevaa Harrya, jolla on LAPSIA!)
Näistä näkökulmista huolimatta, joihin en nuorempana lukiessani kiinnittänyt huomiota, tuntui Feeniksin killan ja muidenkin Pottereiden lukeminen monin tavoin myös äärimmäisen samaistuttavalta. Velhokoulumaailma, jonka menoa sarjassa kuvataan, on kuitenkin monessa kohdin hyvin samanlainen kuin koulumaailma, jossa nykynuoret elävät. Sen hahmoilla ja ilmiöillä on vastineensa reaalitodellisuudessa. Kuitenkin on vain äärimmäisen jännittävää lukea se kaikki naamioituneena omanlaiseensa, mielikuvitukselliseen muotoon. Harry Pottereissa on taikaa myös metaforisessa merkityksessä! Lisäksi kirjojen lämminhenkisyys ja huumori purevat minuun.
Feeniksin killan kenties parhaimpia paloja oli sen raottama verho professori Kalkaroksen nuoruuteen. Harry pääsee okklumeustuntiensa puitteissa ikään kuin vahingossa kurkistamaan ajatusseulan kautta Kalkaroksen mielen kipeimpiin muistoihin. On samalla äärimmäisen huvittavaa, mutta myös äärimmäisen traagista kuvitella kauhtuneeseen kaapuun pukeutunut nuori Kalkaros roikkumassa ilmassa pää alaspäin ja kaapu korvissa kalsarit kaiken kansan näkyvillä Harryn isän kiusaamana. Kalkaros, joka sarjan alussa kuvataan yksinomaan ilkeyden ruumiillistumana, alkaa saada sarjan edetessä ja varsinkin Feeniksin killassa sekä viimeisessä osassa inhimillisempiä piirteitä. Sen vuoksi Kalkaros on mielestäni hahmona erittäin mielenkiintoinen ja syvä.
Harry Potter ja Feeniksin kilta
(Harry Potter ja the Order of Phoenix, 2003)
Suom. Jaana Kapari
Tammi
1050 s.
Tykkäsin tästä tekstistä tosi paljon! Nostit esiin hyviä huomioita, joita en tullut itse Pottereista kirjoittaessani ajatelleeksi, mutta nyt kun sanot, niin olen aivan samaa mieltä. Vaikka minä olenkin nyt siinä iässä, jossa monet lukivat Potterit ekaa kertaa, minustakin tuntuu, että olen kasvanut niistä jo vähän ulos. Ajatuksesi Kalkaroksesta ovat tosi samanlaisia kuin minulla. Ja vaikka Pottereita rakastankin aika lailla, niin se viimeisen osan epilogi on jotenkin ihan hirveä, en yhtään tykkää siitä.
VastaaPoistaKiitos Ellen kommentistasi ja kiinnostava kuulla, etten ole yksin ajatusteni kanssa, vaan olet monesta asiasta samaa mieltä.
PoistaMutta vaikka osa Potter-kirjoista on sellaista, että niistä on kasvanut ulos ja tuntuu vanhalta, on ihanaa, että niissä on myös jotakin ajattomuutta. Minusta on mielenkiintoista seurata, kuinka Potter-kirjojen käy ajan mittaan. Jäävätkö ne ikuisiksi klassikoiksi vai painuvatko ne tulevina vuosikymmeninä unholaan? Entä jaksanko itse vanhana mummona kiikkustuolissa lukea vielä Viisasten kiveä ja muistella kultaisia lapsuusmuistojani? :)
Minullekin Potterit ovat aina olleet sellainen sarja, jossa ei ole tilaa romantiikalle. Jo yläasteikäisenä ihmettelin sitä, miksi tosi monet keskittyivät sarjaa fanittaessaan hahmojen parittamiseen. Jokainen fanittakoot omalla tavallaan ja myönnän, että joidenkin TV-sarjojen ja elokuvien kohdalla on hauska luoda omia teorioita siitä, mitä tapahtuisi, jos jotkut hahmot olisivatkin rakastuneet, mutta Potterit ja rakkaushuolet eivät mene päässäni yhteen. Ehkei Rowling vain ole parhaimmillaan romantiikkaa kirjoittaessa.
VastaaPoistaJostain syystä en muista romantiikan häirinneen minua nuorempana. En tiedä, onko siinä Rowlingin romantiikassa vikaa sinänsä (jos ajatellaan, mikä on kirjojen kohdeyleisön ikä), mutta tää on niin teinirakkautta, että sille ei voi muuta kuin nauraa tämän ikäisenä. (Lukukokemukseni olisi kyllä varmaan ollut vähän tylsempi ilman niitä hirveitä räkänaurukohtauksia, jota romantiikka sai minussa aikaan. :D )
VastaaPoistaJa toisaalta, kyllä sarja tuntuisi ehkä vähän luonnottomalta, jos siinä ei olisi ollenkaan mitään romantiikkaa ja ihastumisjuttuja (vaikka en tietyllä tavalla pystykään sulattamaan Harrya ja romantiikkaa.) Että jos muka nuoria kiinnostaa vain maailman pelastaminen eikä ollenkaan vastakkainen sukupuoli, niin olisihan sekin nyt vähän epäuskottavaa :P