Harper Lee
Kuin surmaisi satakielen
(To Kill a Mockingbird, 1960)
Suom. Maija Westerlund
Gummerrus
411 s.
Sain siskoltani syntymäpäivälahjaksi kesällä Harper Leen klassikoksi nousseen romaanin Kuin surmasi satakielen, joka on ollut lukulistallani. En itse asiassa tiennyt kirjasta juuri muuta kuin, että se on klassikko. Siispä täysin ennakkoluulottomana hyppäsin sen sivujen vietäväksi ja löysin itseni ihastuneena seuraamasta tätä lempeää, mutta rosoista ja pinnan altaa karua kasvutarinaa.
Päähenkilönä on Scout-niminen tyttö, jota luulin itse asiassa pojaksi aina sivulle 117 asti, sillä hän on aika poikamainen ja hänen nimensä ei oikein kertonut minulle mitään. (Muistan tosin ihmetelleeni, miksi omistamani pokkarin kannessa on tytön kuva) Scout sulatti suorasukaisuudellaan täysin sydämeni, ja hänen hahmonsa toi ihastuttavaa huumoria kirjaan. Vasta tämän seuraavan keskustelun myötä minulle selvisi hänen todellinen sukupuolensa. Siinä tulee ilmi hyvin Scoutin rosoinen, poikamainen luonne, joka suorasukaisuudellaan ja aitoudellaan oli mielestäni suorastaan hellyyttävää:
- Sinä siis pidät nykyään sellaisista sanoista kuin kirottu ja helvetti, vai mitä?
Sanoin, että taisin pitää.
Mutta minä en pidä, sanoi Jack-setä. - En, jollei kysymyksessä ole äärimmäinen ärsytystila. Minä viivyn täällä viikon enkä halua kuulla sellaisia sanoja niin kauan kuin olen talossa. Scout, sinä joudut vielä ikävyyksiin, jos jatkat sellaisten asioiden sanomista. Sinähän haluat tulla hienoksi naiseksi, etkö haluakin?
Sanoin, etten erityisemmin halunnut.
- Tottakai sinä haluat. Nyt mennään koristamaan kuusta.
Kirjan alussa Scout on 6-vuotias ja kirja kattaa noin kolmen vuoden jakson hänen elämästään. Scout ja hänen vanhempi vejensä Jem elävät viatonta ja rauhallista, leikkien täyteistä lapsen elämäa uneliaassa pikkukaupungissa Maycombissa, 30-luvun Alabamassa.
Kaikki on hyvin, elämä lipuu eteenpäin omaa rauhallista latuaan. Elämän rauha ja viattomuus kuitenkin rikkoontuu, kun erästä mustaa miestä syytetään nuoren tytön raiskauksesta. Asianajajana työskentelevä Scoutin ja Jemin isä Atticus ryhtyy mustan miehen puolustajaksi oikeudenkäyntiin. Oikeudenkäynti nostaa esiin rauhallisen kaupungin pinnan alla kytevän vihamielisyyden ja ristiriidat. Tämä mukava ja herttainen pikkukaupunki onkin sisältä rotukysymysten repimä. Scout ja Jem vedetään isänsä mukana pyöritykseen, jossa sisarukset viattomin lapsensilmin kohtaavat kysymyksen ihmisten yhdenvertaisuudesta ja joutuvat hämmennyksiin siitä, kuinka julma ja epäoikeudenmukainen aikuisten maailma saattaa olla.
- Ei Jem, mitä ajattelen, että on olemssa vain yhdenlaisia ihmisiä. Ihmisiä.
Jem kääntyi ja iski nyrkkinsä tyynyyn. Kun hän uudelleen nojautui siihen, hänen kasvonsa olivat synkät. Hän oli taas saamassa huonon tuulen puuskansa ja minä valpastuin. Hänen kulmakarvansa vetäytyi yhteen, hänen suunsa pusertui tiukaksi viivaksi. Hän oli vaiti hyvän aikaa.
- Niin minäkin ajattelin, hän sanoi vihdoin. - kun minä olin sinun iässäsi. Jos on vain yhdenlaisia ihmisiä, niin miksi he eivät tule sitten toimeen keskenään? Jos he ovat kaikki samanlaisia, niin minkä vuoksi he tekevät kaikkensa halventaakseen toisiaan? Scout, minä luulen, että minä alan ymmärtää jotakin. Luulen, että alan ymmärtää, minkä vuoksi Boo Radley on pysytellyt neljän seinän sisällä kaikki nämä vuodet... hän on tehnyt sen siksi, että hän haluaa pysyä sisällä.
Parasta tässä kirjassa oli mielestäni se lempeä ote, jolla kirjailija lähestyy aihettaan. Lapsen maailma, joka välittyy autenttisen tuntuisena minäkertojan ja päähenkilön Scoutin kautta. Ja huipuista huipuinta oli kirjan huumori, joka oli ihanan lämmintä ja lempeää, hieman koomillista ja samalla myös pistävää, vaikka se oli puettu hyvin viattoman näköiseen asuun. Kaikkein parhaimmat naurut sain kirjan loppuosassa olevasta halloween näytelmästä, jossa Scoutin oli määrä esittää kinkkua puettuna kanaverkosta kyhättyyn palvatun kinkun muotoiseen asuun.
Tiivistetysti: hieno kirja!
P.s Oma tietokoneeni on hajonnut, jonka vuoksi toistaiseksi laitan blogiini luultavasti aika vähänlaisesti kuvia, sillä se on nyt astetta vaikeampaa. Koittakaa kestää tylsän kuvattomia bloggauksiani! Saatan lisäillä niitä myöhemmin.
Olen lukenut Kuin surmaisi satakielen monta kertaa. Se on todella hieno kirja. Siitähän on tehty myös harvinaisen onnistunut filmatisointi.
VastaaPoistaHienoa, että sinäkin olet löytänyt kirjan hienouden! Ja vieläpä varmaan paremmin kuin minä, jos sen olet oikein monesti lukenut! :) Joo, tiedän, että siitä on jokin arvostettu filmatisointikin olemassa, olisi kiva etsiä käsiin se :)
PoistaTämä on todellinen klassikkojen klassikko. (Nais-)Kirjailija on kirjoittanut vain tämän yhden kirjan ja sai siitä Pulizer-palkinnon. Aivan upeaa tekstiä.
VastaaPoistaAikamoinen saavutus muuten, luinkin siitä wikipediasta. Hämmentävää, että kirjailijan ainoa teos saavuttaa niin suuren suosion.
PoistaSukupuolineutraalin pronominin takia joskus käännöskirjallisuudessa jää hahmosen sukupuolet epäselviksi, varsinkin jos hahmoja puhutellaan sukunimillä. Se on vähän ärsyttävää, tosin olen huomannut että joissain kirjoissa se on myös tietoinen valinta, ei haluta alleviivata henkilöiden sukupuolia.
VastaaPoistaJoo, ei taida olla ensimmäinen romaani minulle, jossa hahmon sukupuoli aiheuttaa hämmennystä :) Kuitenkin tämä on kirjoitettu alun perin englanniksi, joten olettaisin, että siinä hahmon sukupuoli on tullut aikaisemmin esiin, vaikka tarinaa kirjoitetaankin ensimmäisessä persoonassa Scoutin näkökulmasta.
PoistaTämä on hieno romaani. Se on upea niin tunnelmaltaan, rasisminvastaiselta sanomaltaan kuin kerronnaltaakin. Ja sopii kesäänkin. En ihmettele ollenkaan, että kirjasta on tullut klassikko.
VastaaPoistaNiin on - hieno ja upea! Kerronta oli se, mikä eniten iski. Ja jotenkin sopi todella mukavasti rauhallisesti lipuviin kesäpäiviini :)
PoistaOlen samaa mieltä muiden kanssa, hieno kirja luin tämän noin vuosi sitten.
VastaaPoistaAtticuksen hahmosta kovastikin pidin, ja näin syrjinnän ja epäoikeudenmukaisuuden olevan kantava teema. Näitä kirjoja ei voi olla liikaa.
Kaikki näyttävät olevan yksimielisiä tämän kirjan hienoudesta, enkä ihmettele!:)
PoistaAtticus oli hyvä hahmo, aivan kuin itse hyvyys. Syrjintä ja epäoikeudenmukaisuus oli omastakin mielestäni se, mistä kirjassa oli oikeastaan kysymys.