Ulla-Lena Lundbergin upea Leo

Kylä on tässä. Yhteensä täällä on kaiketi sata ihmistä ja satakunta elukkaa. Jos kaikki ihmiset ja kaikki elukat päästäisivät yhtäaikaa ilmoille huudon, joka meihin on kertynyt, maailma ratkeaisi liitoksistaan. Kaikki, mikä tapahtuu, tapahtuu kuitenkin tipoittain ja erillään, ja me pidättelemme huutoa niin kauan kuin pystymme. Itsehillintä se luo järjestyksen ja tavat ja pitää maailman pystyssä.

Ulla-Lena Lundbergin Leo-romaani oli lukupiirikirja, jota en ehtinyt lukea juuri alkua pidemmälle ennen lukupiiritapaamista. Alku oli takkuisa, sekava ja hankala - kaikkea muuta kuin mikä soveltui kiireisen opettajan elämäntilanteeseen. Kuitenkin merentuoksuinen saaristoelämän kuvaus ajalta kauan kauan sitten antoi olettaa, että kirjassa voisi olla sitä jotakin, jos ja kun vain pääsisi kunnolla vauhtiin tarinan kanssa.

Ne lukupiirikaverini, jotka olivat päässseet kirjan loppuun asti, olivat myös ehdottomasti sitä mieltä, että teos oli upea, vaikka vaikeasti aloitettava ja alkuun kovin hidastempoinen. Oikeassa olivat. Kun sinnikkäästi jatkoin luku-urakkaa, alkoi joskus jonkin verran sadan sivun päästyäni kirja kutkuttamaan niin, että halusin vain lukea ja lukea, vaikka monet opettajan kotityökiireet vaativasti muistuttivat itsestään.

Leo sijoittuu lundbergmaiseen tapaan merellisiin saaristolaismaisemiin Ahvenanmaalle. Tarina sijoittuu kauas menneistyyteen jonnekin 1800-luvulle, jolloin ahvenanmaailaiset talonpojat hylkäsivät vilejyksensä ja keskittyivät rakentamaan ja varustamaan laivojaan ja purjehtimaan pitkin maailman meriä. Teos kertoo erään pikku torpparikylän elämästä meren ja laivojen äärellä. 

Kirjan henkilöitä en viitsi esitellä, sillä heitä on suuri ja lukuisa joukko, ja koska teoksen alku meni minulta lukukokemuksen pirstaloitumisen vuoksi vähän ohitse, olen edelleen kirjan luettuani hieman pihalla monien henkilöiden välisistä suhteista. Yhtä tai muutamaa päähenkilöä tässä ei ole, vaan tarina keskittyy moneen ihmiselämään ja kohtaloon, jotka kaikki lomittuvat tavalla tai toisella toistensa kanssa. Tarinassa on muutama keskeinen torppa, joiden asukkaiden elämään teos keskittyy. Juonen aikajänne on pitkä, ja koska 1800-luvulla syntyi ja kuoli lapsia yhtä mittaan, käy teoksen henkilögalleriassa aikamoinen vilinä ja vilske. Teoksessa on kuitenkin eräs Leander-niminen mies minäkertojana, mikä miltei meinaa unohtua välillä teosta lukiessa. Leander ei nimittäin korosta itseään ja omia kokemuksiaan samalla tavoin kuin yleensä minäkertojat, vaan keskittyy enemmän toisten, ympärillään olevien ihmisten elämän kuvaamiseen.

Teemoiltaan teos on rankka ja traaginen, koskettavakin. Elämä saaristossa 1800-luvulla on kovaa. Kuolema on jatkuvasti läsnä. Lapsia menehtyy välillä nopeampaa kuin uusia syntyy. Myös monen teoksen keskeisen aikuishenkilön elämä päättyy ennen aikojaan. Teos kuvaa mielestäni elämän pohjatonta traagisuutta ja muistuttaa ihmisen katoavaisuudesta. Me kaikki joskus häviämme, mutta tarinat ja muistot jäävät elämään.

Naisen osa teoksen maailmassa on kova. Nainen uupuu loputtomista synnytyksistä ja lasten itkun täyttämistä öistä. Ja monet itkut johtavat siihen, että lapsi lopulta kuolee. Lisäksi on juopottelevia ja väkivaltaisia aviomiehiä. On myös pakkoavioliittoja, jotka saavat nuoren tytön harkitsemaan karkaamista tai mereen hukuttautumista - mutta ehkä lopulta on parempi vain alistua ja hammasta purren kestää osansta.

Tämä kaikki ei suinkaan tee Leosta mitään onnellista hyvänmielenkirjaa, vaan kaikkea muuta. Teos oli hyvin rankka lukukokemus ja sai minut valtoimenaan parkumaan elämän loputonta julmuutta. Kuitenkin teoksen synkkyydessä ja traagisuudessa on jotakin kaunista. Ulla-Lena Lundbergin kieli ja kerronta ovat rosoisen viehättäviä ja pitävät lukijan otteessaan. Tämän jälkeen halajan tutustua myös muihinkin Lundbergin teoksiin ja koettamaan uudelleen aikoinaan kesken jäänyttä ja paljon kohuttua ja kehuttua Finlandia-palkittua Jää-romaania.

Ulla-Lena Lundberg

Leo (Leo, 1989)

Suom. Leena Vallisaari

Gummerus

358 s.