Lauran tarina jatkuu edelleen: Hopeajärven rannalla

Matkani Laura Ingalls-Wilderin Pieni talo preerialla -sarjan parissa jatkui sarjan neljänteen osaan Hopeajärven rannalla -romaaniin. Tämä lapsuudesta rakkaan kirjasarjan pariin palaaminen on herättänyt aiemmin minussa pelkkiä ihastuksen tunteita, mutta Hopeajärven rannalla onnistui kirvoittamaan sen sijaan yllättäen ristiriitaisia ajatuksia.

Aluksi lukiessani hoin vain mielessäni, että en pidä tästä, en pidä! Ensinnäkin, aikaa edeltävästi teoksesta Luumujen poukamasta on ehtinyt vierähtää useampi vuosi ja perheeseen on yhtäkkiä putkahtanut aivan tyhjästä uusi lapsi, pikkusisko Marketta. Koin lukijana itseni petetyksi (tästä kirjasta minulla ei ole lapsuudesta säilynyt muistoja). Miksi minulle ei kerrota kaikkea? Kuulin tosin myöhemmin sarjan syntytaustaan paremmin perehtyneeltä kaveriltani, että Ingallsien perheessä oli kuulemma tänä aikana ollut niin paljon vastoinkäymisiä (sisältäen myös poikavauvan syntymisen ja kuolemisen), ettei Laura ei halunnut kirjoittaa tästä ajasta. Tämän selityksen vuoksi olen täysin valmis antamaan Lauralle anteeksi muutaman vuoden pimittämisen. Toinen vielä suurempi pettymys kirjassa oli se, että Ingallsien perhe jättää Hopeäjärven rannalla -teoksessa iki-ihanan luumujen poukaman taakseen ja suuntaa omasta mielestäni ankeammille asuinsijoille. Edeltävä teos Luumujen poukama oli mielestäni aivan ihana, siihen mennessä eli sarjan kolmesta ensimmäisestä osasta sarjan paras ja ihastuttavin kirja, eikä suinkaan vähiten vehreän ja kauniin miljöönsä vuoksi.

Ingallsien perheen toimeentulo luumupoukaman varrella ei ole kuitenkaan taattu, joten isä Kaarle haluaa lähteä kauas Etelä-Dakotaan, jonne rakennetaan rautatietä ja josta hänelle tarjotaan työtä kirjanpitäjänä. Isä lähtee edellä ja muu perhe jää odottamaan joiksikin kuukausiksi, jotta kovasta sairaudesta toipuva ja sen seurauksena myös juuri sokeutunut Lauran isosisko Marja vahvistuisi matkaa varten. Päähenkilölle Lauralle maisemanvaihdos ei ole lainkaan onneksi niin ikävä juttu kuten se oli minulle (sekä Katriina-äidille ja Marja-siskolle), vaan Lauran villi ja kesytön luonne vetää häntä seikkailuun ja preerian kesyttömyyteen samoin kuin hänen isäänsä.

Aluksi perhe muuttaa rautatietyöläisten leiriin asumaan Hopeajärven rannalle Etelä-Dakotaan, mutta talven lähestyessä leiri puretaan ja työläiset kaikkoavat paikalta. Ingallsien perhettä pyydetään jäämään talonvahdiksi maanmittareiden taloon ja asumaan siellä talven yli, mihin he suostuvat. Talvi on yksinäinen, sillä lähimain ei asu ristin sieluakaan. On vain villi avara preeria sekä yksi yksinäinen talo, jonka takkatulen lämmössä isä, äiti sekä neljä tytärtä lämmittelevät ja pitävät seuraa toisilleen. Kevään tullessa kuitenkin tapahtuu suuri ihmisryntäys, kun uudistilaa tavoittelevat amerikkalaiset saapuvat sankoin joukoin rakentamaan tilojaan. Pian paikalla on kokonainen kaupunginalku. Myös Ingallsien isä Kaarle on rekisteröinyt tontin omalle uudistilalleen ja alkaa rakentaa perhelleen omaa tilaa.

Lukemiseni edetessä lämpenin kuitenkin myös Hopeajärven rannalla -osalle. Se ei ole lainkaan yhtään niin ihana kuin Luumujen poukama, jonka henki on väriltään auringonkeltainen ja ruohonvihreä ja tuoksultaan luonnonkukkien sulostuttama. Hopejärven rannalla on rusehtavankellertävän preerian värinen, sen hengessä ei aurinko paista eikä ruoho viheriöi, mutta sen sijaan se viehättää seikkailun tuoksullaan ja vaaran värillään, tuulen tuoksullaan ja kesyttömyydellään, mutta myös tasaisesti etenevillä hiljaisilla arkipäivillään. Jokaisella näillä kirjalla on oma henkensä, eikä niitä käy vertaileminen. Hopejärven rannalla -kirjassa Ingallsien elämä tuntuu monella tapaa arvaamattomammalta kuin aiemmissa osissa, eikä teos tunnu yhtä idylliseltä. Rautatietyöläiset ovat karkeaa joukkoa, eivät yhtä puhtoisen uskonnollisia ja hyveellisiä kuin Ingallsien perhe. He esimerkiksi uhkaavat käydä Lauran isän kimppuun, kun eivät saa tältä mielestään tarpeeksi palkkaa. Lisäksi kirjassa tapahtuu myös murha. Uudistiloja rakentamaan ryntäävät miehet ovat ahneita ja saattavat yrittää viedä toisten tontit. Monien uhkaavilta tuntuvien asioiden vastapuolena on kuitenkin rauhallinen ja vakaa, toisiaan rakastava ja toisistaan huolen pitävä Ingallsien perhe. Olosuhteet ja asuinpaikat muuttuvat, mutta keskiössä on jälleen tämän ihanan pikku perheen kaunis perheidylli.  Ingallsien perheestä säteilee valoa ja lämpöä lukijan sydämeen asti.

Laura sanoi Marjalle: – Tämä preeria on kuin suunnaton niitty. Se ulottuu joka suuntaan aina maailman loppuun asti. 

Pilvettömän taivaan alla aaltoileva ääretön kukkiva ruohoaavikko herätti Laurassa kummallisen tunteen. Hän ei osannut sanoa, miltä hänestä tuntui. He kaikki, vankkurit, hevoset, jopa isäkin näyttivät pieniltä.

Koko aamun isä ajoi tasaista vauhtia seuraten tuskin näkyviä pyöränjälkiä, eikä mikään muuttunut. Mitä kauemmas länteen he tulivat, sitä pienemmiltä he näyttivät. Tuntui kuin he eivät olisi liikkuneet ollenkaan. Ruohoaavikko aaltoili tuulessa aina samalla tavalla, hevosten kavioiden ja pyörivien pyörien ääni oli aina sama. Istuinlaudan tärinä oli aina samaa tärinää. Laura ajatteli, että he voisivat ajaa ikuisesti ja kuitenkin pysyä aina tässä samassa muuttumattomassa paikassa, joka ei edes tietäisi, että he ovat siinä.

Laura Ingalls Wilder

Hopejärven rannalla

(By the Shores of Silver Lake, 1939)

Suom. Heidi Järvenpää

Gummerrus

328 s.