J.L. Runeberg
Vänrikki Stoolin tarinat
Fänrik Ståls sägner (I osa 1848, II osa 1860)
Suom. Paavo Cajander
WSOY
379 s.
(Sisältää rinnakkain sekä ruotsin että suomenkielisen)
Seikkailuni Suomen kirjallisuuden parissa jatkuvat. Juhani Ahon Juhan, Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -teoksen ja Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen jälkeen vuorossa oli suuresti kammoksumani ja pelkäämäni Vänrikki Stoolin tarinat.
Kerrottakoon nyt ensiksi kirjasta hyvät uutiset:
Se ei ollut lainkaan niin tylsä kuin luulin.
Olen ihan hengissä vieläkin ja voin hyvin niin ruumiiltani kuin hengeltänikin. (Huom. tylsyyteenkin voi kuolla, ainakin niin uskon vakaasti.) Luin sen lisäksi kirjan huomattavasti nopeammin kuin olin luullut, sitä olin odottanut tuskallisen pitkiä, loputtomiin asti jatkuvia tunteja kirjan parissa. Lukupäiviä oli vain kaksi, vaikka niiden välissä olikin viikko väliä; ensimmäisenä päivänä luin ensimmäisen osan, toisenä päivänä toisen osan.
Ja sitten huonot uutiset:
No, tosi tylsä se siltikin oli.
Toisen osan tylsyyttä helpotti huomattavasti, että menin tänään töiden jälkeen kauniiseen puistoon Paraisilla, solisevan veden ääreen Hurmaavan suklaapikari -jäätelön, ihanien Paraisten prinsessa ja prinssi -keksien sekä mansikoiden kera. Juuri tällä tyylillä kuuluu kaikki tylsät kirjat lukea!
Vänrikki Stoolin tarinat on runomuotoon kirjoitettu teos, joka koostuu erillisistä eeppisistä runoista, joita kuitenkin sitoo yhteen vain alussa ilmi tuleva kehyskertomus sekä yhteinen teema: isänmaallisuus ja isänmaan puolesta kuoleminen.
Kirja ei ollut ainostaan tylsä, huonoa siinä oli myös maailmankuva. Vänrikki Stoolin tarinat on aivan yltiöisänmäällinen kirja, joka hehkuttaa, kuinka suurella ilolla kaikki kunnon sotilaat ovat heittäneet henkensä isänmaan puolesta ja kuinka suurta ja kunnioitettavaa tällainen on. Tämä ylitöisänmaallisuus oli mielestäni aika luotaantyöntävää, miltei sairaalta vaikuttavaa. Tälläisillä kirjoillako ennen aivopestiin nuorukaisraukat, jotta nämä hymyssä suin luopuisivat hengestään taistelussa?
Kuolema on minusta ikävä asia (etenkin ennenaikainen kuolema), eikä sitä tee mielestäni yhtään sen hohdokkaammaksi se, että saa luopua hengestään isänmaan hyväksi. Itse olen lisäksi melko pasifisti, enkä pitänyt tällaisesta sotimaan kannustamisesta.
Tässä suhteessa teos ei ole ehkä kestänyt aikaansa, minun ja luulen, että monen muunkin nykylukijan mielestä tällaista isänmaanrakkautta on vaikea ymmärtää. Jossakin runossa isänmaa rinnastettiin jopa rakastettuun ja morsiameen, ja näin ollen isänmaan vuoksi kuoleminen sai yhtä romanttisen hohteen kuin rakastettunsa vuoksi henkensä menettäminen.
Minua erityisesti kummastutti eräs "Torpan tyttö" -niminen tarina, jossa tyttö päättää luopua hengestään kun tajuaa, että hänen sulhonsa on karannut rintamalta. Surun taistelussa menetetystä sulhasesta hän olisi kyennyt kantaa, muttei sitä häpeää, joka aiheutuu taistelusta karenneesta sulhasesta. Minusta sulhasen käytös on vain tervettä itsesuojeluvaistoa, ja minä vain huoahdin tätä runoa lukiessani, että voi mitä aivopesua!
Tietysti ymmärrän, että tämä oli 1800-luvun kansallisromantiikan henki. Mutta silti, tässä on vain jotakin, jota minä en pohjimmiltaan pysty ymmärtämään.
Mutta huomasinpa, että tämä kirja ei aivan turhaan nykyäänkin kuulu niihin suuriin suomalaisiin klassikoihin, joiden tuntemista pidetään yleissivistävänä. Monet teoksen runoista tavalla tai toisella elävät kulttuurissamme. Teoksen ensimmäinen runo esittää Maamme-laulusta tutut säkeet. Lisäksi yksi teoksen runoista on "Porilaisten marssii", joka on minulle ainakin tuttu jokavuotisesta joulurauhan julistustilaisuudesta, jossa tosin vain soitetaan sen sävel. Yksi runoista oli nimeltään "Lotta Svärd", josta ilmeisesti Lotta-järjestö on saanut nimensä ja ihanteensa.
Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
soi, sana kultainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
ei vettä, rantaa rakkaampaa
kuin kotimaa tää pohjoinen
maa kallis isien.
On maamme köyhä, siksi jää,
jos kultaa kaivannet.
Sen vieras kyllä hylkäjää,
mut meille kallein maa on tää,
sen salot, saaret manteret
ne meist´on kultaiset,
Ovatpa meille rakkahat
koskemme kuohuineen,
ikuisten honkain huminat,
täht`yömme, kesät kirkkahat,
kaikk´, kuvineen ja lauluineen
mi painui sydämeen.
Tylsä?! Ei oo totta, minä luin tämän lapsena ja oli jännintä ikinä! Yltiöisänmaallisuuskin on mielestäni varsin ymmärrettävää, sitä on tuohon aikaan varmasti tarvittu. Onnittelut yhden pelottavan kirjan selättämisestä! Minusta (luonnontieteilijästä) tuntuu niin mahtavalta, että voi saada opintopisteitä lukemalla kaunokirjallisuutta. Ihan mieletöntä!:D Taidanpa kirjoittaa itselleni tuon sinun tuskaisen listasi ylös ja sivistää itseäni lukemalla nuo teokset joskus, suomalainen kirjallisuus kun on jäänyt aivan liian vähälle lukemiselle viime aikoina.
VastaaPoistaOnpa omituista, että sain tämän kommenttisi tänne vasta tällä viikolla, koska huomasin sen joutuneen roskapostilaatikkoon, jota en juuri ole tullut tarkistaneeksi!
PoistaHehe, sinähän olit varsin erikoinen lapsi, jos tämä oli sinusta jännittävintä ikinä! :P :D
Ja onhan se aika mieletöntä, että saa opintopisteitä kaunokirjojen lukemisesta. Vaikka tämä olikin mielestäni aika tylsä, niin ehkä silti mielekkäämpää lukemista kuin monet muut "perinteiset" tenttikirjat.
Sivistäpä ihmeessä itseäsi listallani, jos siltä tuntuu! :)
Olen ihan samaa mieltä kanssasi. Olin teini-ikäinen, kun luin Vänrikki Stoolin tarinat ja muistan vieläkin järkytyksen, jonka "Torpan tyttö" aiheutti.
VastaaPoistaKiitos Margit kommentistasi! :) Jännä kuulla, että sinuun on jäänyt erityisen kirkkaana mieleen juuri saman runon järkyttävyys.
PoistaEn ole tätä kokonaisuudessaan lukenut, mutta ala-asteella tätä (kuten Seitsemää veljestäkin) luettiin vuorolukuna. Sven Dufvan muistan parhaiten. Luitko tämän sekä suomeksi että ruotsiksi?
VastaaPoistaHeh, teidänpä opettajalla on ollut metodit käytössä! :D
PoistaVaikka juuri olen kirjan lukenut, niin Sven Dufasta en muista mitään! Hih, tämä oli niin tuskaa, että ajatukseni olivat monesti jossakin aivan muussa ja muistikuvat hyvin hämärät monesta runosta :D
Luin tämän ainoastaan suomeksi. Välissä vähän vilkuilin ruotsinkielistä.
Meidän lapsuudenkylä pysyi pitkään jossain salaisessa aikapoimussa, jossa aika tuntui pysähtyneen. Pottu istutettiin ja nostettiin talkoilla joka taloon vuorotellen, perunalaatikot kuskattiin hevoskyydillä. Ala-asteen kävin samassa koulussa kuin äitini aikoinaan ja yläluokan opettajakin oli sama. Vielä sittenkin, kun muut koulut saivat ruoat keskuskeittiöstä, meillä oli ikioma keittäjä - ja ulkovessat. :)
PoistaSisko se joskus tiivistikin hyvin: Meillä oli 50-luvun lapsuus 80-luvulla :)
Hehee, kuulostaapa ihanan nostalgiselta! <3
PoistaOlen lukenut värssyt både och eli myös alkukielellä eli ruotsiksi ja Kajanderin käännöksenä suomeksi, minusta näitä pitää lukea aikansa tuotteina, ja totta hurme tantereilla lainehtii ja veri pisaroi.
VastaaPoista***
Eri asia on kuinka moni sotilas näitä on lukenut tai osannut lukea, tapahtumat ovat olleet 1808-1809 ja muistaakseni tämä julkaistiin vasta 1850, ja tarinoiden pohja on historiallinen ja omassa teoskappaleessani oli henkilöiden tarinaa avattu, ja avasin itse vielä lisää :)
Sinähän olet Jokke perehtynyt hyvin tähän teokseen! Kunnioitettava saavutus lukea tällainen runoteos ruotsiksi, siihen en taitaisi itse ikipäivänä rohjeta ryhtyä, vaikka melkein ruotsinopettaja olenkin :)
PoistaEnpä muuten tiennyt, että tarinat pohjautuvat todellisten henkilöiden elämään. Se ei sinänsä muuta mielipidettäni siitä, että tässä on pienen aivopesun aineksia, sillä kirjailijan valinta on, millaisia tarinoita hän haluaa nostaa esiin ja kuinka hän ne esittää.
Kiinnostuin teoksesta kun luin erään kenraalin elämänkertaa, ja hänen perheessään luettiin tätä opusta, eli se on varsin sotahenkinen. Omassa bloggauksessani huomioin tämän veren lainehtimisen, oli hieman liiallista.
PoistaTäytyykin Jokke käydä lukemassa sinun bloggauksesi!:)
PoistaOnneksi olkoon, selvisit urakasta hengissä! Itse en ole lukenut näitä pitkäveteisiä jaarituksia tai mitä ne nyt ovatkaan. Pitäiskö ne lukaista? Kärsimystä kesään! Kärsimyksen voisi maksimoida pakottamalla itsensä lukemaan kaiken myös ruotsiksi. ;D
VastaaPoistaVoi kiitos, Tuija!
PoistaJos haluat viettää mukavaa elämää, niin älä lue. Jos taaseen olet sivistyksesi eteen halukas kärsimään tuskaa, niin lue ihmeessä.
Ja kiitos kärsimystoivotuksesta! Ruotsiksi lukeminen olisi oiva kärsimyksenmaksimointikeino, mutta koska en ole yhtään itsetuhoinen, niin jätän ehkä välistä!
Tarkoitin kärsimystoivotuksen itselleni! Ajattelin tosiaan lukea tämän opuksen, koska se kuuluu yleissivistykseen. Koin bloggauksesi sen verran yllyttävänä, että kyl tää on ny pakko lukee. Kokeilen, paraneeko teoksen maku yhtään, jos samalla syö jotain hyvää. En muista aikaisemmin kokeilleeni yhdistelmää pahanmakuinen kirja ja hyvänmakuinen ruoka. ;)
PoistaHeh, anteeksi pieni väärinymmärrys! :D Ihmettelen suuresti, että koit minun bloggauksen yllyttävänä. Ilmeisesti sinulla taitaa olla niitä itsetuhoisia taipumuksia?:P
PoistaSuosittelen ehdottomasti ydistelmää hyvänmakuinen ruoka ja pahanmakuinen kirja. Se pehmentää kyllä mukavasti kirjan pahaa makua!:)
Minustakaan tämä ei ole mikään vauhdikkain kokoelma mitä olen lukenut, mutta yleissivistyksen (ja okei, äikänopettajuuden) takia tämä on pitänyt lukea. Ja onhan kyseessä kuitenkin kansallisrunoilija :)
VastaaPoistaÄikänopettajaksi opiskeleminen onkin varsinaista pakkosivistyttämistä :D
PoistaTämä olikin ensimmäinen mitä olen kansallisrunoilijaltamme lukenut, ja tavallaan tunsinkin sen seikan vuoksi pientä turhamaista ylpeyttä saavutettuani tämän suuren meriitin. Luultavasti moni tavallinen taplaaja nykyään on säästynyt kansallisrunoilija Runebergilta.
Valitettavasti löysin tämän bloggauksen myöhään, mutta jotenkin tunsin tarvetta ilmaista mielipiteeni tästä kirjasta. Itsekin rakastan klassikkoja, etenkin hitaita luettavia ja sellaisia joissa on onneton loppu tai ylitsevuotavaa ihannointia. No, joka tapauksessa minä ihastuin tähän kirjaan lähtemättömästi ja olen sen jälkeen viettänyt useita kesiä tämän opuksen parissa. Onhan ollut myös synkkiä talvipäiviä piristämässä, jollain tavalla mielestäni niin virkistävää luettavaa. Pari kertaa on kokonaisuudessa tullut luettua vanhalla 60-luvun suomennoksella. Voin kuitenkin ymmärtää myös puutumisen, mutta itse olen kokenut tämän eri tavalla.
VastaaPoistaKiitos Lukumato kommentistasi! Ja oi, miten ihanaa kuulla, kuinka suhtaudut tähän teokseen niin intohimoisesti! Se on mielestäni hyvin ihailtavaa! On mielenkiintoista huomata, kuinka se, mikä on itselle ikävää pakkopullaa, on toiselle hyvin mielenkiintoista ja positiivisa tunteita herättävää :)
PoistaJa kivaa muuten löytää toinenkin klassikojen ystävä täältä kirjablogien maailmasta! :)